8. Syystunnelmia

Syksy oli ihanin vuodenaika, ainakin heti kesän, talven ja kevään jälkeen. Herra Pippuri nautti pimeistä illoista, räntäsateista, loskasta ja vihmasta. Sellaisina päivinä hän antoi itselleen luvan lukkiutua pieneen, sievään ja siistiin asuntoonsa, laittaa kynttilöitä ikkunalle ja napsauttaa jalkalamppuun kotoisan himmeän valon. 

Näinä iltoina herra Pippuri nimittäin kaivoi esiin postikortti- ja kravattikokoelmansa ja teki rauhassa inventaarion syysmyrskyn nakellessa vihaisena oksia ikkunaan.

Tämä oli juuri sellainen ilta. Herra Pippuri oli levittänyt matolle 55 kravattia. Hän katsoi niitä arvioiden. Ylimmässä rivissä olivat ruutukuvioiset, seuraavassa pallokuosiset. Alimmaksi herra Pippuri alkoi järjestää yksivärisiä kravatteja. Sohvalla olevassa laatikossa oli lisää järjesteltävää. Tästä tulisi mukava ilta.

Ovikellon kilahdus havahdutti herra Pippurin miellyttävästä puuhastaan. Jos hän olisi luonteeltaan taipuvainen ärtymykseen, nyt olisi sellaisen paikka. Herra Pippuri oli kuitenkin kohtelias herrasmies, siispä hän käveli ovelle katsomaan, kuka häntä siellä kaipasi.

Ovella seisoi nuori, kikkarapäinen, tummaihoinen mies. Mies hymyili valkoisilla hampaillaan niin leveästi, että hampaat näyttivät peittävän puoli naamaa.
- Guut evenink, mies sanoi herra Pippurille miellyttävällä äänellä.

Mies oli pukeutunut siististi. Kädessään hänellä oli pahvilappu, jota hän sojotti kohti herra Pippurin kasvoja. Toisessa kädessään miehellä oli joku pieni taulu.
”Minä opiskelija. Osta 10 euro minu maalaus…” Herra Pippuri tavasi kirjoitusta. Siis kulkukauppias? Herra Pippuri otti taulun käteensä ja katsoi sen värikästä savannimaisemaa. Miellyttävä esine, mutta ei herra Pippurin makuun. 
Hän ojensi taulun takaisin tummalle miehelle ja näki miten tämän ilme synkkeni. Ilmeisesti savannimaisemat eivät menneet kovin hyvin kaupaksi Suomen syksyssä.

Mies otti taulun, työnsi sen muovipussiin kymmenien muiden savannimaisemien joukkoon. Mies hymyili kuitenkin vielä herra Pippurille ja toivotti taas Guut evenink.

Juuri kun mies oli kääntymässä ovelta, herra Pippuri huomasi jotain ällistyttävän upeaa.
- Wait! herra Pippuri kiljahti ja tarttui kikkarapäistä miestä hihansuusta.
Mies näytti hämmästyneeltä, mutta jäi seisomaan niille sijoilleen. Oliko tämä pieni harmaapäinen mies kenties tullut toisiin aatoksiin savannimaisemasta?

Mutta herra Pippuri oli huomannut jotain paljon kiinnostavampaa, kuin yksikään maisema koskaan, nimittäin melkoisen keräilyharvinaisuuden. Se tavoiteltu esine roikkui kauppiasmiehen kaulassa: aito neljäkymmentäluvun solmio, mikä väri, mitkä hehkuvat sävyt. Herra Pippurin silmät alkoivat loistaa. Hän tarttui solmioon hellästi, kosketti sen sileää pintaa. Kyllä. Tämä hänen piti saada.

- How much? Herra Pippuri katsoi tummaa miestä silmiin.
Mies ei näyttänyt ymmärtävän, mitä herra oikein mahtoi tarkoittaa. Hän hymyili taas leveästi.
- How much? This? Solmio? Kravatti?
Samalla herra Pippuri nyki kravatista, jotta mies ymmärtäisi, että hän halusi tämän.

- Aaa, tama? mies hymyili ja heilutteli kravattiaan. - Mina osta tama kirpputori. Maksa siellä 1 euro. Sina saa sen. Mina ei tarvi.
Tumma mies alkoi riisua kravattia kaulastaan.

Herra Pippuri juoksi sisälle, otti lompakostaan kympin setelin, riensi takaisin ovelle ja antoi rahan miehelle. Tämä katsoi ihmeissään rahaa. Sitten hän alkoi kaivaa pussistaan savannimaisemaa, mutta herra Pippuri hymyili ja kieltäytyi.

Mies kohautti hartioitaan, kääri taulun takaisin pussiin, toivotti jälleen guut evenink ja lähti.

Herra Pippuri sen sijaan meni uuden kravattinsa kanssa sisälle, laittoi uuden tulokkaan muiden joukkoon ja alkoi jälleen järjestellä niitä riveihin.

Tuuli puhalsi ikkunaan, mutta se ei herra Pippuria häirinnyt. Hän keskittyi kokoelmaansa.