7. Herra Pippuri kesäriennoissa

- Oi miksi lupauduinkaan lähtemään mukaan Linnanmäelle…huokaili herra Pippuri, kun hänen ovikellonsa soi kauniin kesäpäivän aamuna.

Ovella seisoi herra Pippurille hyvinkin läheiseksi tullut rouva lapsenlapsiensa Mortin ja Vertin kanssa. Pojat olivat kymmenkesäisiä ja näyttivät pisamaisine naamoineen epäilyttävän vilkkailta kavereilta. 

- Oletko valmis? kysyi rouva hymyillen.
Herra Pippurilla oli suorat kesähousut, lyhythihainen kauluspaita ja kukallinen kravatti sekä kesäinen huopahattu. Hän oli tyylikäs ja tyylilleen uskollinen epävirallisemmissakin tilaisuuksissa.

Seurue lähti ajamaan kohti huvipuistoa Mortin ja Vertin kinastellessa, kumpi uskaltaisi mennä hurjempaan laitteeseen. Herra Pippuri kuunteli mekastusta ja ajatteli itsekseen: Tästä tulisi vielä pitkä päivä. Rouvan takia hän kuitenkin oli valmis uhrauksiin.

Huvipuiston portilla he ostivat pojille rannekkeet ja saman tien säntäsivät veljekset törmäilyautoihin. Herra Pippuri sen sijaan saattoi rouvan puistonpenkille ja he istuivat koivun varjoon juttelemaan. Se oli oikein miellyttävää.

Kieputtuaan jo melko monessa häkkyrässä pojat juoksivat herran ja rouvan luo.
- Mummi, tule meidän kanssa vuoristorataan, pliis…! Me ei päästä vielä yksin ilman aikuista.
Pisamanaamat tuijottivat rouvaa hellyttävästi ja rouvaa nauratti.
- Voi, voi, kun minulla on verenpainetta ja huimausta. Haluaisin, mutta en voi. Lääkäri on ehdottomasti kieltänyt kaiken kieputuksen, rouva sanoi pahoillaan.

Poikien naamat venähtivät. Miten he nyt pääsisivät kehumaan kavereilleen hurjista hurjimmasta vuoristoratakyydistä. Näytti jo siltä, että itku ei ollut kaukana kummallakaan pojalla. 

Herra Pippuri tunsi tuijotuksen kasvoillaan. Kolme silmäparia katsoivat häneen anovasti. Eivät kai he tarkoita, että hän…?
- Mitä? tokaisi herra Pippuri, vaikka tiesi jo mitä häneltä odotettiin.
- Voisitko mitenkään? kysyi rouva pehmeästi ja herran sydän läpätti pari ylimääräistä lyöntiä. Rouva sitten oli hurmaava kukkahatussaan ja kesämekossaan, ajatteli herra ja hymyili. Ennen kuin hän huomasikaan hän oli sanonut ”kyllä” ja niin häntä vietiin kohti vuoristoradan portteja.
- Mene ensin Mortin kanssa ja sitten Vertin kanssa, huusi rouva viimeiset ohjeet.
Kaksi kertaa vuoristorataan? kauhistui herra Pippuri. Hyvä, jos selviäisin yhdestäkään kerrasta ilman nitroja tai peräti ambulanssia.

Herra Pippuri asettui Mortin kanssa keskellä olevaan vaunuun. Poika näytti kalpealta, mutta hymyili urhoollisesti. Herra Pippuri piti toisella kädellä kiinni hatustaan ja toisella puristi suojakaidetta. Ja sitten lähdettiin liikkeelle. Alku näytti hyvältä. Juna mateli ylöspäin ja herra Pippuri katseli eteensä avautuvia maisemia ihaillen.
- Ehkä tämä ei olekaan hullumpaa, tuumi herra Pippuri tyytyväisenä.

Seuraavassa hetkessä kuitenkin tahti muuttui. Vaunu nytkähti eteenpäin ja lähti syöksymään alaspäin hirvittävää vauhtia. Kukkakravatti sojotti taaksepäin ja herra Pippurin vatsassa kihelmöi. Hän kuuli, miten poika kiljui hänen vieressään. Hänen olisi tehnyt mieli pitää kaksin käsin kiinni kaiteesta, mutta ei voinut irrottaa otettaan hatustaan. Se olisi lentänyt taivaan tuuliin tässä huimassa vauhdissa.

Kyyti oli pian ohi. He nousivat vaunusta pois ja poika juoksi istumaan mumminsa viereen jalat tutisten.

Vertti odotti vuoroaan yhtä kalpeana kuin veljensä. Hän ei voinut kuitenkaan perääntyä, vaikka mieli teki. Mortin ajon jälkeen kalpea naama ja tärisevät jalat eivät luvanneet hyvää. Herra Pippuri sen sijaan asettui reippaasti vaunuun. Nyt hän jo tiesi, mitä tuleman pitää. Hattunsa hän oli jättänyt rouvan huomaan.

Ja taas sitä mentiin. Herra Pippuri huomasi kiljuvansa muiden mukana, mutta ei kauhusta vaan silkasta riemusta. Tämähän oli hauskaa!

Kun ajelu oli ohi, toinenkin poika huojui penkille mummonsa viereen. Kyyti oli sittenkin liian hurjaa veljeksille. Mutta ei herra Pippurille.
- Taidan mennä vielä kerran vuoristorataan, jos sopii, sanoi herra Pippuri rouvalle.
- Mene vain. Me käymme jätskillä sillä aikaa. Tule sinä perässä, kun olet ajanut, sanoi rouva ja lähti poikien kanssa kohti ravintolaa.

Herra Pippuri ajoi kerran, ajoi toisenkin, kolmannella kerralla hän ryntäsi ensimmäiseen vaunuun, neljännellä kerralla herra nosti kädet ilmaan ja huusi. Viidennellä kerralla hän piti silmät kiinni ja vain nautti ilmavirrasta kasvoillaan.

Hän oli jo juoksemassa jonon hännille jälleen kerran, kun huomasi poikien ja rouvan istuvan penkillä. He olivat ilmeistä päätellen odottaneet siinä jo melko tovin.
- Ai te olettekin jo tulleet, sanoi herra Pippuri. Hän oli melkeinpä pettynyt. - Minä ajoin tuossa vielä pari kertaa odotellessani. 
Samalla herra Pippuri katsoi kaihoisasti ohikiitävään vuoristoradan vaunuun.
- Eiköhän meidän olisi jo aika lähteä, rouva sanoi. - Pojat alkavat olla aika väsyneitä.

Kotimatkalla pojat nukahtivat takapenkille, eikä kinastelua enää kuulunut. Rouva jätti herra Pippurin kyydistä ja kiitti vielä kerran tätä avusta.
- Oli todella ystävällistä, kun suostuit menemään poikien kanssa vuoristorataan.
- No, mitäpä tuosta, myhäili herra Pippuri ja heilutti hyvästiksi. 

Kotona herra Pippuri pienen tuumailun jälkeen otti käteensä puhelimen ja soitti yhden puhelun.
- Hei Anni, kummisetä täällä. Huvittaisiko sinua lähteä huomenna Linnanmäelle?