1. Joulukortit postiin, Herra Pippuri

Herra Pippuri käänsi seinäkalenteristaan esiin joulukuun. Ensimmäinen päivä oli ympyröity paksulla, punaisella tussilla. Herra Pippurin jouluvalmistelut alkaisivat tänään joulukorttien kirjoittamisella. Mukava hyrinä herra Pippurin sisällä kertoi, että kyseessä oli mieluinen tehtävä. 

Pippurilla oli joulukortteja varastossa iso pahvilaatikollinen, muutamat lapsuudesta saakka säilyneet. Osa oli ostettu vuosia sitten, joulumarkkinoilta, kevätalennusmyynnistä, taidenäyttelyistä tai jopa ulkomailta. Hän hankki joulukortteja matkoilta, kirpputorilta ja antikvariaateista. Toki hän osti kortteja myös kaupasta, nytkin hän oli varautunut sesonkiin ostamalla 50 uutta erilaista joulukorttia. Ihan  siltä varalta, jos laatikon kokoelmasta ei löytyisikään sopivaa jollekin henkilölle.

Herra Pippuri otti laatikostaan kortin. Kuvassa oli tuhti joulupukki ja kolme tonttua, korttiin oli kirjoitettu kultaisin kirjaimin Merry Christmas!
- Tämän ostin Kanariansaarilta viettäessäni siellä kuusikymmenpäivääni. Olipa se mukava reissu, tätä en lähetä kenellekään.

Hän tunki kätensä laatikon uumeniin ja arpoi seuraavan kortin. Jeesus-lapsi seimessä, Maria ja Joosef. Kimalteet olivat kuluneet melkein kokonaan pois, mutta herkkä kuva sai kyyneleen pusertumaan herra Pippurin silmäkulmasta.
- Tämän kortin äitini antoi minulle ollessani vasta viisivuotias. En missään nimessä luovu tästä!

Seuraavana sormiin osui kortti, jossa oli musta pääkallo tonttulakki päässään. Onpa kammottava, herra Pippuri ajatteli ja muisti oudon nuoren taiteilijan, joka myi joulukortteja Tukholman Vanhassa kaupungissa katukivetyksellä istuen.
- Mikä lie ollut huumehörhö, eihän tätä voi lähettää pahimmalle vihamiehelleenkään.

Kaksiosainen kortti Pippurin käsissä alkoi soittaa ”kulkuset, kulkuset” –sävelmää, kun hän avasi sen. Tämän kortin hän oli aikonut lähettää viime vuonna veljelleen Artolle, mutta olikin sitten tullut toisiin aatoksiin.
- Ei se Arto ole oikeastaan koskaan ollut musiikkimiehiä.
Niin kortti oli jäänyt Pippurin laatikkoon.

Herra Pippuri nosteli laatikosta kortin toisensa jälkeen ja hylkäsi ne kaikki, minkä mistäkin syystä. Lopulta laatikko oli tyhjä ja sadat joulukortit lepäsivät herra Pippurin sylissä.

Herra Pippuri huokasi syvään ja otti käteensä kaupasta ostamansa joulukorttinipun. Näistä saan lähetettyä joulutervehdykset ystävilleni, hän tuumasi ja käänsi päällimmäisen kuvan esiin.

- Onpa siinä veikeä poro! Lieneekö peräti Petteri Punakuono? Ja mikäs se siinä? Ihastuttava jouluenkeli laulaa pikku suu ammollaan jotain joululaulua. Tuossapa kaunis jouluasetelma kynttilöistä, tällaista korttia minulla ei olekaan, eikä tuota, eikä tuotakaan.
Pian kaikki viisikymmentä korttia olivat samassa kasassa edellisten kanssa.  Mikäs nyt eteen? Herra Pippuri ei saattanut luopua yhdestäkään joulukortista. 

Herra Pippurin oli nyt tunnustettava tosiasiat. Näin kävi joka joulu. Oikeastaan myös hänen tuttavansa tiesivät jo asioiden laidan ja mielenkiinnolla odottivat laatikkoon tipahtavaa Pippurin joulutervehdystä. Sillä joulutervehdyksen herra Pippuri lähetti aina, niin tänäkin jouluna. 

Hän teki vielä yhden reissun kirjakauppaan ja osti kaksikymmentä korttia. Ja nyt kirjoittaminen alkoikin sujua: Toivasille lähti kissakortti, Paakkasille korskea ori, Ritvalle ruusuonnittelut, Teuvolle talvinen maisema. Kääntöpuolelle herra Pippuri kirjoitti hyvän joulun toivotukset:

Iloista joulua ja onnekasta keräilyvuotta kaikille!