keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

15. Kummisetä herra Pippuri


Herra Pippuri on onnellinen mies. Varsinkin viime vuodet olivat olleet hänen onnellisimpiaan, kiitos ihanan rouvan, jonka kanssa hän sai viettää aikaansa ja jakaa elämänsä. Koskaan ennen hän ei ollut saanut nauttia elämästä tällä tavalla kuin nyt. Elämästä ei puuttunut mitään. Vai puuttuiko?

Herra Pippurilla ei ollut lapsia. Elämänkumppania ei löytynyt nuoruusvuosina. Hän ei koskaan solminut avioliittoa. Herra Pippurin pienessä suvussa lapsia oli kovin vähän ja hekin olivat kasvaneet jo melkein aikuisiksi. 

Olisiko Herra Pippurista edes ollut isäksi? Rauhaa ja järjestystä rakastava mies olisi varmaan hermostunut metelöiviin lapsiin kodissaan. Entä jos pienokaiset olisivat koskeneet hänen postimerkkikokoelmaansa? Tai tarttuneet tahmaisilla käsillään hänen korvaamattomiin kravatteihinsa? Oi, sitä mahdollisuutta Herra Pippuri ei halunnut edes kuvitella.

Nyt Herra Pippuri kuitenkin oli keksinyt ratkaisun, joka olisi hyvä sekä hänelle itselleen että lapselle. Hän aikoi ottaa kummilapsen kehitysmaasta. Vaivaisella parillakymmenellä eurolla kuukaudessa hän antaisi lapselle kenties mahdollisuuden tulevaisuuteen, opiskeluun, työhön ja oman perheen perustamiseen aikanaan. Siihen hänellä totisesti oli varaa. Jos tiukka paikka tulee, hän jättäisi parit kakkukahvit lähikahvilassa väliin ja tyytyisi kahvihetkeen kotona. Rouva ei ainakaan pane pahakseen, sen Herra Pippuri tiesi.

Tarkkana miehenä hän oli tutustunut eri avustusjärjestöihin huolella ja löytänyt itselleen sopivan vaihtoehdon. Hän oli saanut järjestöltä kirjeen, jossa oli tietopaketti lapsen kotimaasta, kulttuurista, elämästä ja tulevaisuudesta.

Kirjeessä oli myös valokuva. Sitä Herra Pippuri piti nyt kädessään. Kuvassa oli pieni mustahiuksinen tyttö, jolla oli punapilkkuinen mekko yllään. Kauniit, tummat silmät katsoivat Herra Pippuria luottavaisina ja iloisina. Leveästi hymyilevästä suusta puuttui hampaita, tyttö oli vasta 6 - vuotias.

- Maailman suloisin tyttö, ajatteli Herra Pippuri tunteikkaana ja oli haljeta ylpeydestä, että oli saanut kummilapsekseen tämän ihanan ihmisenalun. Tyttö oli epäilemättä myös lahjakas ja ahkera.

Herra Pippuri laittoi kuvan varoen kultaisiin kehyksiin ja asetteli sen parhaalle paikalle piirongin päälle. Sitten hän haki kirjepaperia ja kynän. Lähes tunnekuohun vallassa hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä kirjettään omalle, ikiomalle kummitytölleen.









14. Joulun hyvä työ


Herra Pippuri istui jäykkänä rokokoo –sohvallaan, kasvot yhtä valkoisina, kuin ulkona hiljalleen leijuvat lumihiutaleet. Häntä heikotti ja vapisutti. Yhtä paljon häntä oli jännittänyt viimeksi kansakoulun kolmannella, kun hän piti esitelmän postimerkkien keräilystä. 

Herra Pippurilla oli yhtä aikaa kylmä ja kuuma. Karvareunainen tonttuhattu hiosti päänahkaa, jalanpohjat suorastaan kiehuivat huopatossujen sisällä ja kainaloista valui hiki. Kohta märkä läntti varmaan jo näkyisi punaisen nutun alta. Herra Pippuri otti toisen nahkarukkasen pois kädestään ja pyyhkäisi hikihelmiä otsaltaan. Kuinka kauan tätä kärsimystä vielä kestäisi?

Kaappikello kävi verkalleen, herra Pippurista tuntui, että jokainen lyönti iski kuin vasara hänen päähänsä.
- Onko se ennenkin käynyt noin kovaäänisesti, tuumi herra Pippuri harmissaan ja tuijotti kelloa tuimasti.
Vääjäämättä viisarit lähestyivät sitä aikaa, jolloin ovikellon säälimätön pirahdus kertoisi, että nyt olisi aika. Aika tehdä se, minkä hän heikkona hetkenään oli mennyt lupaamaan.

Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi…. Ei kuulunut ovikellon ääntä. Herra Pippurin valtasi suuri helpotus. Ehkä hän pelastuisi, ehkä hänen ei tarvitsekaan tehdä tätä, jospa sittenkin joku muu…?
PRR! Ovikello rämähti kerran ja herra Pippuri melkein tipahti sohvaltaan. Hän nousi vapisevin jaloin ja avasi oven.

- Hyvää joulua!
Ovella seisoi herra Pippurin rakas ystävä, Pippurille hyvin läheiseksi käynyt Rouva. Rouva näytti iloiselta ja hyvin kauniilta. Herra Pippurin olo parani hiukan.
- No niin, oletko valmiina? Lapset odottelevat jo malttamattomina lahjojaan, mennäänkö? Rouva tarttui herra Pippuria käsivarresta. – Ei kai sinua jännitä?
- No ei tietenkään, sanoi herra Pippuri.

Eteisen nurkasta hän nappasi mukaan suuren lahjasäkin ja ulos astuessaan hän alkoi lauleskella möreällä äänellä ”Joulupukki, joulupukki, valkoparta…”







13. Tanssii herra Pippurin kanssa


Herra Pippuri piteli kädessään juuri äsken postiluukusta tipahtanutta esitettä. Se oli värikäs ja tuoksui tuoreelle painomusteelle. Herra Pippuri nuuhkaisi sitä varovasti. Mikään ei voittanut uuden painotuotteen tuoksua. Varsinkin kirjat tuoksuivat ihanalle, mutta herra ei ylenkatsonut edes ruokakaupan vaatimatonta mainosta.

Tämä esite herätti herra Pippurin mielenkiinnon kuitenkin muista syistä kuin hajunsa perusteella. Pieni kirjanen nimittäin sisälsi tietoa syksyn harrastusmahdollisuuksista. Se oli kaupungin Kansalaisopiston ohjelma. Herralla oli kiikarissa eräs tietty kurssi. Ajatus oli itänyt mielessä jo vuosikausia. Nuorena miehenalkuna herra oli asiasta haaveillut, mutta opiskelu, työ ja ennen kaikkea kohtuuton itsekritiikki olivat estäneet häntä aloittamasta. 

Nyt, kypsässä iässä herra Pippuri oli kuitenkin eri maata. Hän oli rohkea ja ennakkoluuloton, kokeilunhaluinen ja melkeinpä villi. Tästä uudesta, nautittavasta elämästään herra Pippuri sai kiittää tuttavarouvaa, rouvaa, johon tutustui keräilytapahtumassa pari vuotta sitten. Hänen avullaan herra oppi nauttimaan elämästä aivan uudella tavalla. Nyt hän uskaltaisi lähteä kokeilemaan uutta harrastustakin. He ilmoittautuisivat sinne rouvan kanssa yhdessä.

Uusi harrastus erosi paljon siitä mitä herra Pippuri oli tottunut tähän astisessa elämässään tekemään. Postimerkit ja keräily olivat vieneet vuosia hänen ajastaan, eikä hän aikonut hylätä niitä nytkään. Aikaa jäisi vielä keräilyllekin, vaikka uusi harrastus vieneekin viikosta tunteja. 

Herra Pippuri avasi ensimmäisen aukeaman. Ylhäällä luki suurella ”Tervetuloa!” Jännittyneenä hän tutki Kansalaisopiston esitteen sisällysluetteloa. Sormi kulki pitkin riviä, ylös, alas ja sivulle. Tuossa! Tuossa se oli, sivulla 37: Lavatanssin alkeet.
Herra Pippuri luki esittelyä innostuksen puna poskillaan. ”Tule oppimaan yleisimpien lavatanssien perusaskeleet, käännökset ja helpot kuviot. Tunneilla harjoiteltaviin perustansseihin kuuluvat mm. valssi, fox, tango, humppa, jenkka jne. Aikaisempaa osaamista ei edellytetä. Voit tulla kurssille parin kanssa tai yksin.”

Herra Pippurilla oli pari. Ihastuttava pari olikin, viehättävä nainen sekä ulkoa että sisältäpäin. Siitä tulisi aivan mahtavaa. Herra Pippuri näki sielunsa silmin, miten hän kiitää tanssilattialla kevyesti ja kauniisti, sulavasti kuin Jorma Uotinen konsanaan.

- Syksyn ja talven harjoiteltuamme olisimme rouvan kanssa ensi kesänä lavalla kuin lavalla lyömättömiä, hehkutti herra Pippuri ja otti kokeeksi pari askelta olohuoneen lattialla.
” Nyt valssi soi ja kahden oomme maailmassa…”
Herra Pippuri oli hyvin, hyvin onnellinen.

12. Kahvihammasta kolottaa


Herra Pippurilla oli treffit kaupungilla. Hänen tuttavansa, mukava rouva keräilypiireistä tulisi torin kulmalle tasan kello 12.00. He olivat sopineet menevänsä kahville. Kuppi kuumaa ja berliininmunkki olisi keskipäivän kohokohta.

Minuuttia vaille puolenpäivän herra Pippuri ylitti kadun ja tervehti lämpimästi hymyilevää rouvaa.
- Ja vakiopaikkaan? rouva ehdotti. - Siellä saa tuoreita munkkeja hyvää, vahvaa kahvia, kerman kanssa. Puhumattakaan ystävällisestä palvelusta.
Herra Pippuri oli samaa mieltä.

Kulman takana heitä odotti kuitenkin ikävä yllätys. Kahvilan koristeellisen puuoven ikkunassa oli lappu, jossa sanottiin: ”Suljettu remontin takia.”
- Voi hyvänen aika sentään, mitäs me nyt tehdään, surkutteli rouva.
- Eikö parin kilometrin päähän avattu uusi, komea liikennemyymälä, mennään sinne, herra Pippuri ehdotti. - Tulee samalla reippailtua.
Rouva suostui ja he lähtivät kävelemään kohti huoltoasemaa. Aurinko paistoi ja ilmassa oli jo kevään tuntua.

Huoltoaseman erotti jo kaukaa. Suuren laitoksen pihalla oli vilinää. Rekat ja henkilöautot kaasuttelivat niin, että rouvaa melkein pelotti. Herra Pippuri ohjasi rouvan turvallisesti sisätiloihin ja he suunnistivat sinne, missä olettivat kahvilan olevan.

He pysähtyivät ymmällään valtavan hallin ovelle. Ihmisiä viiletti edestakaisin, kuin missäkin hollituvassa, eikä rauhasta ollut tietoakaan.

- Katso, tuossa lukee ”Aloita tästä”, rouva huomasi.
He seisoivat tiskin päässä neuvottomina. Herra Pippuri löysi tiskin alta tarjottimia ja otti sellaisen. Hän etsi kahvikuppeja hyllystä, mutta näki vain suuria, kömpelöitä mukeja. Eihän sellaisesta voinut nauttia hyvää kahvia. Ja missä se kahvi oli? Missään ei näkynyt kahvipannua. Jokin kummallinen teräsrakennelma oli pitkän tiskin keskivaiheilla. Siinä oli kymmeniä nappuloita. Espresso, cafe latte, cappuccino… Yhtään suomen sanaa ei herra Pippuri löytänyt. 

Herra Pippuri olisi tässä vaiheessa jo kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt kotiin, ellei rouva olisi ollut hänen seurassaan. Niinpä herra nieli ylpeytensä ja marssi toiseeen päähän tiskiä. Ystävällisesti hän tervehti kassalla odottavaa nuorta tyttöä ja kysyi: - Saisimmeko kaksi kahvia ja kaksi berliininmunkkia, kiitos.
Tyttö katsoi herra Pippuria yllättyneenä, hymyili sitten ja vastasi: - Tottakai! Käykää istumaan, minä tuon ne kohta. Tuleeko kermaa ja sokeria?

Herra Pippuri ja rouva nauttivat tällä kertaa kahvinsa suuresta mukista, kiljuvien lasten ja hälisevien matkamiesten keskellä. Mutta berliininmunkki oli maukasta ja kahvikin kuumaa. Eikä palvelussakaan ollut moittimista.
Tärkeintä kahvihetkessä sekä herra Pippurin että rouvan mielestä oli kuitenkin aina kahvitteluseura.





11. Pipareita, herra Pippuri


Herra Pippuri avasi jääkaapin oven ja otti sieltä esiin kuhmuisen emalikattilan, jonka kyljet oli koristeltu iloisilla joulutontuilla. Herra Pippuri oli löytänyt kattilan viisi vuotta sitten joulun alla eräältä kirpputorilta. Hän oli oitis ihastunut siihen ja vihkinyt kattilan piparitaikinakäyttöön.

Herra Pippuri oli jo eilen valmistanut taikinan. Sen tuoksu kutitteli nenää ja toi mieleen lapsuuden joulut. Hän koversi taikinasta möhkäleen ja työnsi suuhunsa.
- Mmmm… Tässä on joulun maku!

Joka joulu herra Pippurilla oli tapana valmistaa iso satsi piparitaikinaa. Hän teki sen itse, salaisen, isomummulta perimänsä reseptin mukaan. Se oli erinomaisen hyvää. Herra Pippurin tuttavat ja ystävät tunsivat taikinan maineen. Joulun alla herra Pippurin ovella riittikin vilskettä. Vieraille tarjottiin, ei suinkaan glögiä ja joulutorttua, vaan kaikki saivat annoksen herra Pippurin maukasta taikinaa.

Tänä jouluna herra Pippuri kuitenkin oli päättänyt tavoistaan poiketen leipoa pipareita, peräti paistaa uunissa ja koristella. Tosin vain yhden, erikoistarkoitukseen, erikoispiparin, erikoishenkilölle. Tätä tarkoitusta varten hän oli ostanut kaupasta tarkoitukseen sopivan piparimuotin.

Herra Pippuri lohkaisi nyrkin kokoisen palan taikinaa, asetti sen pöydälle ja alkoi kaulia. Levystä tuli tasainen ja sileä, herra oli tarkka mies.

Seuraavaksi herra Pippuri otti käteensä muotin. Hetken hän aprikoi ja pieni epäilys hiipi hänen mieleensä. ”Onkohan tämä sopivaa, olenko liian julkea, uskallanko…?” Päättäväisesti hän kuitenkin painoi kuvion taikinaan, nosti piparin uunipellille ja paistoi kauniin kullanruskeaksi.

Piparin jäähdyttyä herra Pippuri taiteili sokerikuorrutuksella pintaan joulun toivotukset ja muutaman kiehkuran. Punaiset nonparellit reunassa antoivat mukavan joulun värin piparille. Kun kuorrutus oli kuivunut, herra Pippuri kääri piparin sellofaaniin. Ympärille hän kietoi vielä punaisen rusetin. Valmis!

Ja kuin tilauksesta ovikello soi. Herra Pippurin posket punehtuivat. Hän piilotti leipomansa piparin selkänsä taakse ja meni ovelle. Hän henkäisi syvään ja avasi oven. 

- Hyvää joulua, ovella hymyili iloisesti hänen tuttavansa, mukava rouva, joka näytti herra Pippurin mielestä ihastuttavalta ruusunpunaisessa kaulahuivissaan.

Sanaakaan sanomatta Herra Pippuri ojensi piparin selkänsä takaa ja rouva otti sen hämmästyneenä käteensä.
- Voi kiitos, sanoi rouva liikuttuneena, otti askeleen eteenpäin ja halasi herra Pippuria lujasti.

Herra Pippurille tuli hyvä mieli. Hänellä oli ystävä, jonka kanssa jakaa joulun tunnelma.
He keittivät kahvit ja söivät yhdessä herra Pippurin rouvalle leipoman suuren ja ihanan sydänpiparin.




10. Herra Pippuri lähtee puutarhajuhliin


- Ja vielä kravatti kaulaan… Noin!

Peilin edessä kuvaansa katseleva Herra Pippuri valmistautui juhlaan. Hänen rakas rouvaystävänsä oli kutsunut hänet viettämään kesäiltaa omakotitalonsa kauniille pihalle grillijuhliin. Paikalla olisi mukava joukko tuttavia ja keräilykollegoita. Luvassa olisi antoisa ilta hyvän ruuan ja keskustelujen parissa.

Herra Pippuri oli jo päivällä ollut auttamassa rouvaa järjestelyissä. He olivat laittaneet penkit ja pöydät paikoilleen, siivonneet terassin ja haravoineet ruohikon. Grilli oli paikoillaan. Kaupasta he olivat hakeneet ruokatarvikkeita, herkkuja joka makuun.
Piha oli koristeltu kauniisti, mutta hillitysti. Rouvalla oli hyvä maku. Värikkäät kesäkukat toivat tunnelmaa alkukesän hentoon vehreyteen.

Yksi ongelma kuitenkin oli: mitä ihmettä herra Pippuri veisi rouvalle tuliaiseksi?
Juhlien luonne ei ollut sellainen, että mikään henkilökohtainen, kuten esimerkiksi koru, tulisi kysymykseen. Kukkia rouvalla oli omasta takaa, eikä herra Pippuri kukista olisi mitään ymmärtänytkään. Rihkamaan heistä kumpikaan ei koskisi. Ruokaa ja juomaa heillä oli yllin kyllin.

Joku puutarhaan liittyvä olisi kuitenkin hyvä, mutta kun herra Pippuri - parka oli auttamattoman kehno maanviljelykseen ja puutarhanhoitoon liittyvissä asioissa. Hän tuskin tunsi eroa kuokan ja kirveen välillä. Kukkapenkkiin rouva ei päästänyt häntä lainkaan. Rikkaruohojen sijaan herra nyppisi suurella todennäköisyydellä pois kallisarvoiset perennat.

Mansikkamaalle herra Pippuri oli kuitenkin päässyt. He olivat istuttaneet mansikantaimia pihan aurinkoiselle puolelle viisi pitkää riviä ja sen työn herra oli hallinnut hyvin.
Herra Pippuri myhäili. Muutaman viikon päästä maistelisimme makoisia mansikoita rouvan pihakeinussa linnunlaulua kuunnellen…

 - Heureka! Nyt sen keksin.
Herra säntäsi kaapille, kaivoi esiin kravattikokoelmansa ja alkoi pöyhiä kravatteja vimmatusti. Pinon pohjalta herra viimein löysi etsimänsä.
Herra Pippuri piteli kädessään varmaan maailman erikoisinta kravattia. Kankaassa oli edustettuna kaikki sateenkaaren värit. Se kimalteli ja välkähteli, kun sitä käänteli eri suuntiin. Reunoille oli ommeltu paljetteja, jotka suorastaan häikäisivät auringon osuessa niihin. Mutta kaiken kruunasi musiikki: kun kravatin keskeltä painoi, alkoi kravatti vinguttaa jotain outoa itämaista musiikkia, jonka nosti ihokarvat ja tukan pystyyn.
- Kerta kaikkiaan sopiva linnunpelätti!
Herra Pippuri paketoi kravatin kauniiseen lahjapaperiin. Sitten hän lähti iloisin mielin viettämään ihanaa kesäiltaa.

9. Herra Pippuri ja Rooman sopimus

Herra Pippuri lopetteli päivällistään hienossa ravintolassa. Päivä oli mennyt keräilytapahtumassa ja hän oli päättänyt palkita itsensä raskaan päivän jälkeen hyvällä aterialla. Hän kutsui tarjoilijaa.
- Lasku, kiitos. Ja terveiset kokille, ruoka oli erinomaista!
Tarjoilija hymyili ja vei astiat pois pöydästä. Herra Pippuri sulatteli muhkeaa annosta. 

Kohta tarjoilija palasi. Hän jätti herra Pippurin eteen pienen lautasen, siinä oli lasku ja suklaakonvehti. Herra Pippuri otti lautasen käteensä ja käänsi sen ympäri.
- Ei ole arabiaa, vaikka hiukan muistuttaakin Ruska -sarjaa.

Herra Pippuri kaivoi silmälasit povitaskustaan. Laskun summa oli 22 euroa. Kohtuullinen hinta näin upeasta ateriasta, ajatteli herra ja avasi lompsansa.
- Kas, unohdin käydä pankkiautomaatilla, harmitteli herra Pippuri, mutta löysi kuin löysikin 20 euron setelin kukkarostaan. Pikkurahapussissa helisi kolikoita. Herra Pippuri kaatoi pikkurahat kämmeneensä. Niistä kertyi tarvittava summa ja tippiäkin voisi jättää vähäsen.

Juuri kun herra Pippuri oli laittamassa rahat lautaselle, hänen silmänsä revähtivät ammolleen. Hän nosti 2 euron kolikon silmiensä eteen, käänsi sen ja huudahti ääneen:
- Erikoiseuro! Rooman sopimus 50 vuotta!

Erittäin hyvä yksilö, kiiltävä ja hyväkuntoinen. Herra Pippuri käänteli rahaa kädessään. Tätä hän ei voisi antaa tarjoilijalle, hän tarvitsi sitä itse. Ongelmana oli kuitenkin se, että ilman kolikkoa, hän ei pystyisi maksamaan laskuaan. Nolo juttu.

Herra Pippuri mietti vaihtoehtoja. Juoksenko ulos päätä pahkaa ja jätän pöydälle ne rahat, mitä minulla on? Menisinkö muka vessaan ja sieltä vaivihkaa pihalle? Jäänkö tiskaamaan? Väittäisinkö, että keitossani oli kärpänen, jolloin saan ruuan ilmaiseksi?

Herra Pippuri huomasi, että tarjoilija katseli häntä, kohta hän varmaan tulisi hakemaan rahat. Ja juuri silloin tarjoilija lähtikin kävelemään hänen pöytäänsä kohti.

Herra Pippuri nousi äkisti ylös. Lähestyvän tarjoilijan ilme oli hämmentynyt, mitä nyt? Yhtä äkkiä, kuin oli noussut, Pippuri istui takaisin alas.

- Kävisikö mitenkään niin, että käväisen pankkiautomaatilla hakemassa lisää käteistä? Herra Pippuri huoahti tarjoilijan tullessa. - Minulla on vain 21,85 kukkarossani.
Tarjoilija otti rahat lautaselta, laski ne, nyökkäsi ja hymyili.
Herra Pippuri tulkitsi sen myöntymisen merkiksi ja syöksyi ulos. Hän juoksi kulman taakse, otti rahaa ja kiirehti takaisin ravintolaan. Hän työnsi setelin tarjoilijalle, joka otti rahan, löi kassaan ja antoi vaihtorahat.

Ennen lähtöään Herra Pippuri antoi tarjoilijalle vielä ruhtinaallisen juomarahan ja toivotti hyvää illan jatkoa, Rooman sopimus -kolikkonsa visusti taskussaan.



8. Syystunnelmia


Syksy oli ihanin vuodenaika, ainakin heti kesän, talven ja kevään jälkeen. Herra Pippuri nautti pimeistä illoista, räntäsateista, loskasta ja vihmasta. Sellaisina päivinä hän antoi itselleen luvan lukkiutua pieneen, sievään ja siistiin asuntoonsa, laittaa kynttilöitä ikkunalle ja napsauttaa jalkalamppuun kotoisan himmeän valon. 

Näinä iltoina herra Pippuri nimittäin kaivoi esiin postikortti- ja kravattikokoelmansa ja teki rauhassa inventaarion syysmyrskyn nakellessa vihaisena oksia ikkunaan.

Tämä oli juuri sellainen ilta. Herra Pippuri oli levittänyt matolle 55 kravattia. Hän katsoi niitä arvioiden. Ylimmässä rivissä olivat ruutukuvioiset, seuraavassa pallokuosiset. Alimmaksi herra Pippuri alkoi järjestää yksivärisiä kravatteja. Sohvalla olevassa laatikossa oli lisää järjesteltävää. Tästä tulisi mukava ilta.

Ovikellon kilahdus havahdutti herra Pippurin miellyttävästä puuhastaan. Jos hän olisi luonteeltaan taipuvainen ärtymykseen, nyt olisi sellaisen paikka. Herra Pippuri oli kuitenkin kohtelias herrasmies, siispä hän käveli ovelle katsomaan, kuka häntä siellä kaipasi.

Ovella seisoi nuori, kikkarapäinen, tummaihoinen mies. Mies hymyili valkoisilla hampaillaan niin leveästi, että hampaat näyttivät peittävän puoli naamaa.
- Guut evenink, mies sanoi herra Pippurille miellyttävällä äänellä.

Mies oli pukeutunut siististi. Kädessään hänellä oli pahvilappu, jota hän sojotti kohti herra Pippurin kasvoja. Toisessa kädessään miehellä oli joku pieni taulu.
”Minä opiskelija. Osta 10 euro minu maalaus…” Herra Pippuri tavasi kirjoitusta. Siis kulkukauppias? Herra Pippuri otti taulun käteensä ja katsoi sen värikästä savannimaisemaa. Miellyttävä esine, mutta ei herra Pippurin makuun. 
Hän ojensi taulun takaisin tummalle miehelle ja näki miten tämän ilme synkkeni. Ilmeisesti savannimaisemat eivät menneet kovin hyvin kaupaksi Suomen syksyssä.

Mies otti taulun, työnsi sen muovipussiin kymmenien muiden savannimaisemien joukkoon. Mies hymyili kuitenkin vielä herra Pippurille ja toivotti taas Guut evenink.

Juuri kun mies oli kääntymässä ovelta, herra Pippuri huomasi jotain ällistyttävän upeaa.
- Wait! herra Pippuri kiljahti ja tarttui kikkarapäistä miestä hihansuusta.
Mies näytti hämmästyneeltä, mutta jäi seisomaan niille sijoilleen. Oliko tämä pieni harmaapäinen mies kenties tullut toisiin aatoksiin savannimaisemasta?

Mutta herra Pippuri oli huomannut jotain paljon kiinnostavampaa, kuin yksikään maisema koskaan, nimittäin melkoisen keräilyharvinaisuuden. Se tavoiteltu esine roikkui kauppiasmiehen kaulassa: aito neljäkymmentäluvun solmio, mikä väri, mitkä hehkuvat sävyt. Herra Pippurin silmät alkoivat loistaa. Hän tarttui solmioon hellästi, kosketti sen sileää pintaa. Kyllä. Tämä hänen piti saada.

- How much? Herra Pippuri katsoi tummaa miestä silmiin.
Mies ei näyttänyt ymmärtävän, mitä herra oikein mahtoi tarkoittaa. Hän hymyili taas leveästi.
- How much? This? Solmio? Kravatti?
Samalla herra Pippuri nyki kravatista, jotta mies ymmärtäisi, että hän halusi tämän.

- Aaa, tama? mies hymyili ja heilutteli kravattiaan. - Mina osta tama kirpputori. Maksa siellä 1 euro. Sina saa sen. Mina ei tarvi.
Tumma mies alkoi riisua kravattia kaulastaan.

Herra Pippuri juoksi sisälle, otti lompakostaan kympin setelin, riensi takaisin ovelle ja antoi rahan miehelle. Tämä katsoi ihmeissään rahaa. Sitten hän alkoi kaivaa pussistaan savannimaisemaa, mutta herra Pippuri hymyili ja kieltäytyi.

Mies kohautti hartioitaan, kääri taulun takaisin pussiin, toivotti jälleen guut evenink ja lähti.

Herra Pippuri sen sijaan meni uuden kravattinsa kanssa sisälle, laittoi uuden tulokkaan muiden joukkoon ja alkoi jälleen järjestellä niitä riveihin.

Tuuli puhalsi ikkunaan, mutta se ei herra Pippuria häirinnyt. Hän keskittyi kokoelmaansa.

7. Herra Pippuri kesäriennoissa


- Oi miksi lupauduinkaan lähtemään mukaan Linnanmäelle…huokaili herra Pippuri, kun hänen ovikellonsa soi kauniin kesäpäivän aamuna.

Ovella seisoi herra Pippurille hyvinkin läheiseksi tullut rouva lapsenlapsiensa Mortin ja Vertin kanssa. Pojat olivat kymmenkesäisiä ja näyttivät pisamaisine naamoineen epäilyttävän vilkkailta kavereilta. 

- Oletko valmis? kysyi rouva hymyillen.
Herra Pippurilla oli suorat kesähousut, lyhythihainen kauluspaita ja kukallinen kravatti sekä kesäinen huopahattu. Hän oli tyylikäs ja tyylilleen uskollinen epävirallisemmissakin tilaisuuksissa.

Seurue lähti ajamaan kohti huvipuistoa Mortin ja Vertin kinastellessa, kumpi uskaltaisi mennä hurjempaan laitteeseen. Herra Pippuri kuunteli mekastusta ja ajatteli itsekseen: Tästä tulisi vielä pitkä päivä. Rouvan takia hän kuitenkin oli valmis uhrauksiin.

Huvipuiston portilla he ostivat pojille rannekkeet ja saman tien säntäsivät veljekset törmäilyautoihin. Herra Pippuri sen sijaan saattoi rouvan puistonpenkille ja he istuivat koivun varjoon juttelemaan. Se oli oikein miellyttävää.

Kieputtuaan jo melko monessa häkkyrässä pojat juoksivat herran ja rouvan luo.
- Mummi, tule meidän kanssa vuoristorataan, pliis…! Me ei päästä vielä yksin ilman aikuista.
Pisamanaamat tuijottivat rouvaa hellyttävästi ja rouvaa nauratti.
- Voi, voi, kun minulla on verenpainetta ja huimausta. Haluaisin, mutta en voi. Lääkäri on ehdottomasti kieltänyt kaiken kieputuksen, rouva sanoi pahoillaan.

Poikien naamat venähtivät. Miten he nyt pääsisivät kehumaan kavereilleen hurjista hurjimmasta vuoristoratakyydistä. Näytti jo siltä, että itku ei ollut kaukana kummallakaan pojalla. 

Herra Pippuri tunsi tuijotuksen kasvoillaan. Kolme silmäparia katsoivat häneen anovasti. Eivät kai he tarkoita, että hän…?
- Mitä? tokaisi herra Pippuri, vaikka tiesi jo mitä häneltä odotettiin.
- Voisitko mitenkään? kysyi rouva pehmeästi ja herran sydän läpätti pari ylimääräistä lyöntiä. Rouva sitten oli hurmaava kukkahatussaan ja kesämekossaan, ajatteli herra ja hymyili. Ennen kuin hän huomasikaan hän oli sanonut ”kyllä” ja niin häntä vietiin kohti vuoristoradan portteja.
- Mene ensin Mortin kanssa ja sitten Vertin kanssa, huusi rouva viimeiset ohjeet.
Kaksi kertaa vuoristorataan? kauhistui herra Pippuri. Hyvä, jos selviäisin yhdestäkään kerrasta ilman nitroja tai peräti ambulanssia.

Herra Pippuri asettui Mortin kanssa keskellä olevaan vaunuun. Poika näytti kalpealta, mutta hymyili urhoollisesti. Herra Pippuri piti toisella kädellä kiinni hatustaan ja toisella puristi suojakaidetta. Ja sitten lähdettiin liikkeelle. Alku näytti hyvältä. Juna mateli ylöspäin ja herra Pippuri katseli eteensä avautuvia maisemia ihaillen.
- Ehkä tämä ei olekaan hullumpaa, tuumi herra Pippuri tyytyväisenä.

Seuraavassa hetkessä kuitenkin tahti muuttui. Vaunu nytkähti eteenpäin ja lähti syöksymään alaspäin hirvittävää vauhtia. Kukkakravatti sojotti taaksepäin ja herra Pippurin vatsassa kihelmöi. Hän kuuli, miten poika kiljui hänen vieressään. Hänen olisi tehnyt mieli pitää kaksin käsin kiinni kaiteesta, mutta ei voinut irrottaa otettaan hatustaan. Se olisi lentänyt taivaan tuuliin tässä huimassa vauhdissa.

Kyyti oli pian ohi. He nousivat vaunusta pois ja poika juoksi istumaan mumminsa viereen jalat tutisten.

Vertti odotti vuoroaan yhtä kalpeana kuin veljensä. Hän ei voinut kuitenkaan perääntyä, vaikka mieli teki. Mortin ajon jälkeen kalpea naama ja tärisevät jalat eivät luvanneet hyvää. Herra Pippuri sen sijaan asettui reippaasti vaunuun. Nyt hän jo tiesi, mitä tuleman pitää. Hattunsa hän oli jättänyt rouvan huomaan.

Ja taas sitä mentiin. Herra Pippuri huomasi kiljuvansa muiden mukana, mutta ei kauhusta vaan silkasta riemusta. Tämähän oli hauskaa!

Kun ajelu oli ohi, toinenkin poika huojui penkille mummonsa viereen. Kyyti oli sittenkin liian hurjaa veljeksille. Mutta ei herra Pippurille.
- Taidan mennä vielä kerran vuoristorataan, jos sopii, sanoi herra Pippuri rouvalle.
- Mene vain. Me käymme jätskillä sillä aikaa. Tule sinä perässä, kun olet ajanut, sanoi rouva ja lähti poikien kanssa kohti ravintolaa.

Herra Pippuri ajoi kerran, ajoi toisenkin, kolmannella kerralla hän ryntäsi ensimmäiseen vaunuun, neljännellä kerralla herra nosti kädet ilmaan ja huusi. Viidennellä kerralla hän piti silmät kiinni ja vain nautti ilmavirrasta kasvoillaan.

Hän oli jo juoksemassa jonon hännille jälleen kerran, kun huomasi poikien ja rouvan istuvan penkillä. He olivat ilmeistä päätellen odottaneet siinä jo melko tovin.
- Ai te olettekin jo tulleet, sanoi herra Pippuri. Hän oli melkeinpä pettynyt. - Minä ajoin tuossa vielä pari kertaa odotellessani. 
Samalla herra Pippuri katsoi kaihoisasti ohikiitävään vuoristoradan vaunuun.
- Eiköhän meidän olisi jo aika lähteä, rouva sanoi. - Pojat alkavat olla aika väsyneitä.

Kotimatkalla pojat nukahtivat takapenkille, eikä kinastelua enää kuulunut. Rouva jätti herra Pippurin kyydistä ja kiitti vielä kerran tätä avusta.
- Oli todella ystävällistä, kun suostuit menemään poikien kanssa vuoristorataan.
- No, mitäpä tuosta, myhäili herra Pippuri ja heilutti hyvästiksi. 

Kotona herra Pippuri pienen tuumailun jälkeen otti käteensä puhelimen ja soitti yhden puhelun.
- Hei Anni, kummisetä täällä. Huvittaisiko sinua lähteä huomenna Linnanmäelle?

tiistai 13. maaliskuuta 2012

6. Kevättä rinnassa, herra Pippuri


Kevät on ihanaa aikaa! Ihminen nuortuu vuosia, kun päivä pitenee ja luonto herää eloon. Pian pihalla olisi taas vihreää ja lämmintä.

Rouvatuttavansa pyynnöstä herra Pippuri oli lupautunut lähtemään tänään puutarhanäyttelyyn. Kerrostaloasujana herra ei juuri kasveista perustanut, mutta hän ei halunnut pahoittaa rouvan mieltä. Rouva oli sitä paitsi mukavaa seuraa, eiköhän yhden puutarhanäyttelyn jaksaisi kahlata läpi.

- En tiennytkään että kasvi-ihmisiä on näin paljon, ajatteli Pippuri, kun messuhallin jono ulottui portille saakka.
Sisällä oli kosteaa ja lämmintä, kuin sademetsässä. Rouvan silmät kiilsivät, kun hän pääsi hypistelemään mustaa multaa ja silittelemään lannoitepusseja. Hänen rintamamiestalon puutarhansa olikin voittanut ensimmäisen palkinnon omakotiyhdistyksen pihakilpailussa kolme kertaa peräkkäin. Hänen tavoitteensa olivat korkealla tänäkin vuonna.

Herra Pippuri ei ymmärtänyt, mitä ihmeellistä mokomissa turvepusseissa ja perennaluetteloissa oli. Hän laahusti käytävää tympiintyneen oloisena eteenpäin ja etsiskeli salaa kahvilaa. Hän ajatteli piiloutua sinne, kunnes rouva suostuisi lähtemään kotiin.

Hallin nurkassa näyttikin olevan kahvia tarjolla, eikä tungosta ollut. Kaikki puutarhaihmiset velloivat kojujen ympärillä niin innolla, etteivät sumpille ehtineet.
- Aina parempi, saan olla rauhassa, herra Pippuri iloitsi.

Kahvilan edessä oli pieni myyntipöytä, jossa oli tarjolla jotain värikkäitä lehtisiä. Herra Pippuri vilkaisi ja kiinnostui. Hän meni lähemmäksi, otti yhden pienen paperipussin käteensä, käänteli, ravisteli ja pyöritti sitä edestakaisin.
- Mitä nämä ovat?
- Ne ovat kasvien siemeniä. Myyjä katsoi hieman oudoksuen miestä, joka tutki paperipussia kuin näkisi siemenpussin ensimmäistä kertaa elämässään.

Niin herra Pippuri näkikin.
- Ihastuttavaa, huokasi herra ääneen ja otti käteensä toisenkin pussin. – Kirsikkatomaatti, paternosterpapu, tarhaorvokki, miten kauniita… herra Pippuri tutkiskeli rapisevia, värikkäitä pusseja ja ihastui yhä enemmän.

Tuntia myöhemmin herra Pippuri istui kahvilassa ja nautti berliininmunkista. Rouva pyyhälsi paikalle suuret kantamukset käsissään. Hän istahti uupuneena herra Pippurin viereen.
- Et kai ole pitkästynyt? kysyi rouva ja katsoi huolestuneena herra Pippuria.
- En toki, päinvastoin. Löysin jotain aivan upeaa. Katso!

Herra Pippuri levitti rouvan silmien eteen ostoksensa. Yhteensä 25 kappaletta toinen toistaan kauniimpien kasvien siemeniä oli pienissä pusseissa, sievässä rivissä.

- Mitä ihmettä? kysyi rouva epäuskoisena. - Ethän sinä ole koskaan viljellyt tai kasvattanut mitään kasveja? Sinullahan ei ole asunnossasi edes kaktusta?
- Viljellyt? Kasvattanut? Mitä tarkoitat?
- Nuo ovat kasvien ja kukkien siemeniä, hyvä mies. Ne laitetaan multaan ja niistä kasvaa kukka.
- Ei, ei toki. Minä aion laittaa nämä ihanat pussit kansioon talteen. Minä alan kerätä näitä!

Rouva katsoi herra Pippuria tarkistaakseen, ettei tämä yrittänyt jymäyttää häntä. Herra näytti kuitenkin olevan tosissaan, tuosta keräilijän ilmeestä ei voinut erehtyä.

- Selvä, rouva sanoi. - Lähdetäänpä sitten. Minulta saattaisi kotoa löytyä kokoelmiisi jotakin todella arvokasta: porkkanan, ruiskaunokin ja avomaakurkun siemenpussit vuodelta 1969….
- Hienoa! Herra Pippuri hihkaisi.

5. Herra Pippuri koristelee joulukuusen


Herra Pippuria painoi raskas vastuu: hänet oli yksimielisellä äänten enemmistöllä valittu tämänvuotisten Keräilijöiden pikkujoulujen kuusen koristelijaksi. 

Jo parisen viikkoa hän oli miettinyt ankarasti, mitä uutta keksisi kuuseen. Hän oli silmäillyt palloja ja sommitellut hopeanauhoja, mutta mikään ei sytyttänyt. Vanhat koristeet näyttivät tylsiltä ja tavanomaisilta. 

Aika alkoi käydä vähiin, juhla olisi jo tänä iltana. Herra Pippuri seisoi komean kuusen edessä murheellisen näköisenä. Kirjavat, kiiltävät koristeet olivat edelleen laatikossa, hän ei kerta kaikkiaan saanut ripustettua niitä oksille. Antaisiko kuusen seisoa luonnollisessa asussaan? Ei, joulukuusessa pitää olla koristeita.

Äkkiä herra Pippuri sai ajatuksen. Hän vilkaisi kelloaan, vielä olisi muutama tunti juhlan alkuun. Hän haki takkinsa ja lähti juoksemaan juhlapaikalta kotiinsa. Sieltä hän löytäisi tarvittavat koristeet joulupuuhun. Matkalla hän hyräili ”oi, kuusipuu, oi, kuusipuu…”

Kun vieraat saapuivat joulujuhliin, tervehti herra Pippuri heitä kuusen vieressä. Ylpeänä hän seisoi koristelemansa kuusen rinnalla, hymyillen leveästi.
Vieraiden kasvoille levisi ensin epäuskoinen ilme, joka vaihtui hetken kuluttua iloiseen nauruun ja raikuviin aplodeihin. Kuusen oksilla roikkui kymmenittäin värikkäitä solmioita. Osa soitti jopa melodiaa, muutama välkkyi joulun väreissä. Yhtäkaikki, kuusi oli upea!

Juhlat jatkuivat hilpeissä tunnelmissa myöhään yöhön. Näistä juhlista muistettaisiin ellei muuta, niin herra Pippurin koristelema joulukuusi.











4. Rannalle, herra Pippuri!

Aurinko porotti jo täydeltä terältä herra Pippurin astellessa rannalle. Hän tarkasteli ympäristöään. Rannalla oli kohtuullisen hiljaista. Aivan vesirajassa leikki muutamia lapsia. He näyttivät rakentavan hiekkalinnaa. Taaempana kaksi nuorta naista otti aurinkoa, toinen selällään, toinen mahallaan. Siellä täällä näkyi perheitä ja pariskuntia kesäpäivästä nauttimassa.

Herra Pippuri laski rantakassinsa maahan. Hän halusi ehdottomasti asettua hiekalle eikä nurmikolle. Vasta hiekan valuessa varpaiden ja sormien välistä herra tunsi kesän läsnäolon hyvin väkevästi. Mukanaan hän oli tuonut kotoaan harmaan armeijan peiton. Se oli ostettu keräilytapahtumasta, missä oli ollut armeijan ylijäämävarastoa myytävänä. Peitto oli kestävä ja tarpeeksi ruma, jotta sen raaski asettaa hiekalle.
Laukustaan herra kaivoi vesipullon ja kirjan. Hän otti kukallisen kesäpaitansa pois ja istuutui alas. Sandaalit hän asetteli siististi peiton reunalle. Shortsit hän jätti toistaiseksi jalkaan.
- Riisun ne sitten, kun menen uimaan.

Hän tarttui kirjaan, mutta ei alkanut lukea. Hymyillen hän katseli vedessä leikkiviä lapsia. Ihmiset olivat niin iloisia aurinkoisella säällä. Herra Pippuri nojasi taaksepäin ja kouraisi nyrkkinsä kuumaan sileään hiekkaan. Ihanaa. Hän työnsi toisenkin kätensä syvälle hiekkaan, yhä syvemmälle. Hän kääntyi peitolla niin, että sai varpaansakin silkinpehmeään hiekkaan. 

Silmät ummessa hän nautti tunteesta, huljutteli hiekassa raajojaan edestakaisin, kunnes hänen varpaansa osui johonkin kovaan. Auts! Hän veti jalkansa peitolle ja tutkaili isovarvastaan. Se näytti vahingoittumattomalta. Mikä se oli? 

Herra Pippuri alkoi kaivaa kohtaa, missä varvas oli kohdannut esteen. Sormet tavoittivat jotain sileää, melko suuren esineen. Hän kaivoi ympäriltä pois hiekkaa ja sai vedettyä ylös suuren vihreän pyöreän pullon.
- Lampunhenki! huokasi herra Pippuri ihastuksissaan.

Herra Pippuri rapsutteli pullon päältä pois hiekkaa ja puhdisti sitä nenäliinallaan. Esiin ei valitettavasti hypännyt henkeä toivomusta toteuttamaan, mutta pohjasta löytyi kiinnostava merkki.
- Muistelenpa, että tämä on juuri se pullosarja, jota ystäväni Matti keräilee. Tämäpä löytö!
Hellästi herra Pippuri laittoi pullon rantakassiinsa.  

Sen sijaan, että olisi ottanut kirjan eteensä ja alkanut ahmia dekkaria, herra Pippuri kääntyi takaisin löytöpaikan puoleen ja alkoi vimmatusti kaivaa hiekkaa.
- Kun tästä löytyi yksi esine, mikä ettei täältä löytyisi muutakin mielenkiintoista tavaraa!

Ja eipä aikaakaan, kun sormi osui taas johonkin. Tämä oli pienempi ja terävä. Pullonkorkki? Herra Pippuri tutkaili korkkia tarkasti.
- Hmm. Arvelisin, että korkki on seitsemänkymmentäluvun alusta. Otan talteen. Sille voi olla vielä käyttöä.

Taas hiekka pöllysi, kun herra kaivoi ja kaivoi. Hän laajensi kaivauksiaan hiukan sivummalle, siellä oli hyvin tilaa. Auringonottajat eivät kiinnittäneet suurempaa huomiota innokkaaseen kaivajaan, huvinsa kullakin.

Kaivaukset laajenivat tasaisesti peiton ympärille. Herra Pippuri oli pian kaivanut auringonottopaikkansa ympärille melkoisen vallihaudan.
Eikä se ollut turhaa työtä : hän oli tehnyt mahtavia löytöjä. Häntä harmitti hiukan se, että oli lähtenyt matkaan liian heppoisin varustein. Miksi ihmeessä en ymmärtänyt ottaa lapiota matkaan tai edes puutarhatyökaluja.

Hengästyneenä ja hikisenä herra Pippuri vihdoin lepäsi. Peitolla oli upea saalis. Pullon ja korkin lisäksi hiekasta oli löytynyt tyhjä tupakka-aski ja sytkäri. Vaaleansininen tutti oli tipahtanut joltain vauvaressulta varmaan jo useita vuosia sitten, niin kulunut se oli. Tekstiiliosastoa edustivat tennissukka, pyyhe, lippis ja rintaliivit. Elektroniikkapuolella saaliina oli patteri ja kännykkä. Puhelimen Herra Pippuri aikoi viedä poliisiaseman löytötavaratoimistoon heti kotimatkallaan. Joku saattoi kaivata sitä. Se näytti melko uudelta mallilta, eikä kiinnostanut herraa.

Kotiin kävellessään herra Pippurin mielessä alkoi itää ajatus. Entä jos…
Hän kääntyi ja otti suunnan keskustaan. Hän marssi päättäväisesti Matkahuollon lippuluukulle:
- Yksi menolippu huomiseksi Yyteriin, kiitos!













3. Herra Pippuri kevätretkellä


Herra Pippuria väsytti. Hän istui sohvalla, jalat nostettuina pöydälle. Hikiset sukkansa hän oli jo heittänyt pyykkikoneeseen. Kantapäässä komeili valtava rakko: kilometrien kävely oli vaatinut veronsa. Päivä oli silti ollut täydellinen: Keräilijöiden kevätretki onnistui yli odotusten!

Aamu oli alkanut huonosti. Herra Pippurin kellosta oli loppunut yöllä patteri ja hän oli herännyt viisitoista minuuttia suunnittelemastaan aikataulusta myöhässä. Tässä ajassa ei ehtisi suihkuun ja niinpä hän huuhtaisikin hanan alla vain hätäisesti kasvonsa.
Pannukahvin sijaan hän hörppäsi lasista pikakahvin. Kravatin valitsemiseen ei jäänyt hänen siihen varaamaansa aikaa ja hän joutui ottamaan 98 kravatin valikoimistaan umpimähkään yhden. Valinta osui veljenpojan kuusivuotiaan Mimmi-tyttären virkkaamaan vaaleanpunaiseen kravattiin, jonka herra Pippuri oli saanut viime jouluna lahjaksi. Voi kauhistus! No, kohtalo oli tätä mieltä, ajatteli herra ripustaessaan vinoa ja muhkuraista virkkaustyötä kaulaansa.

Jakauskaan ei tänä aamuna suostunut asettumaan kohdilleen, vaan vino viiva ilkkui peilistä, vaikka herra kuinka kampasi ja kastoi hiuksiaan.
- Olkoon tukka, nyt on kiire.
Herra Pippuri rynnisti ulos, mutta joutui palaamaan takaisin huomatessaan, että oli unohtanut lompakkonsa keittiön pöydälle. Hengästyneenä hän juoksi pysäkille, mistä bussi ottaisi hänet kyytiin varttia vaille kahdeksan.

Hengitys ehti tasaantua pysäkillä odotellessa. Herra vilkaisi kelloaan, jo kymmentä vaille! Missä viipyy bussi? Kadulla oli hiljaista, sunnuntaiaamuna kahdeksan aikaan ei väki liiku. Kauempana näkyi yksinäinen koiranulkoiluttaja. Liikennettä ei ollut ollenkaan.

Herra Pippuri alkoi tulla levottomaksi. Miten paljon bussi voi olla myöhässä? Hän asui vain kilometrin päässä lähtöpaikalta. Ei matkassa voi kestää viittä minuuttia kauempaa. Entä jos bussi on jäänyt odottamaan myöhässä olevia? Ei, keräilijät ovat aina ajoissa. Jospa rengas on hajonnut? Moottori lauennut? Ovatko he ajaneet kolarin? Kauheaa, onkohan joku loukkaantunut.
Herra Pippuri lähti kävelemään kohti kilometrin päässä olevaa lähtöpaikkaa. Varmasti siellä selviää, tarvitaanko ensiapukurssin käyneen herra Pippurin apua onnettomuuspaikalla. Herra käveli rivakasti ja oli tapaamispaikalla alle kymmenessä minuutissa.

Sovittu lähtöpysäkki oli tyhjä. Ei bussia, ei keräilijöitä. Ei jälkeäkään kevätretkestä. Herra Pippuri pysähtyi kuin iskun saaneena.
- He ovat lähteneet ilman minua!

Hän lysähti kasaan. Raskaasti hän laahautui bussikatokseen ja istahti parempiakin aikoja nähneelle puupenkille. Herra Pippuri katseli lohduttomana autiota maisemaa. Kuinka he olivat saattaneet lähteä ilman häntä. Herra Pippuri oli sentään yhdistyksen perustajajäseniä. Kolme vuotta sitten hänet oli melkein valittu hallituksen varajäseneksikin. Hänen postikorttikokoelmansa oli vertaansa vailla. Asiantuntemus kravattien historiasta oli parasta a-luokkaa. Kokouksista hän ei jäänyt pois koskaan, paitsi kerran, kun häneen oli iskenyt äkillinen vatsatauti. Ja hänet he olivat hylänneet kuin vanhan lapasen tienposkeen.

Herra Pippurin sisu kuohahti. Pitäköön rupiset retkensä! Hän lähti harppomaan kotia kohti vielä kaksi kertaa ripeämmin kuin oli pysäkille astellut. Ja hän kun oli ollut vielä huolissaan keräilijätovereista. Onnettomuus muka. Pah!

Mieli mustana, otsa sadoilla rypyillä herra puski eteenpäin autiota kaupungin katua.
- Eroan koko kerhosta. Heitän postikortit paperinkeräykseen. Vai kuuluvatko ne keräyspahviin…? Kravattikokoelman vien Pelastusarmeijalle. Alan harrastaa kiinalaista aamuvoimistelua.

Mustaakin mustemmat mietteet katkaisi herra Pippurin korviin kuuluva vieno naisen ääni.
- Herra Pippuri! Hohoi! Herra Pippuri!

Herra pysähtyi ja kääntyi. Kadulla heilutti kättään hänen keräilymessuilla tapaamansa rouva. He olivat tavanneet pari kertaa sen jälkeenkin, rouva oli kiinnostunut postikorteista Pippurin tapaan. Miksi rouva oli tuossa? Hänenhän piti lähteä kevätretkelle keräilijöiden bussissa. Oliko rouvakin myöhästynyt ja huitoi siksi kadulla yksinään?

- Huomenta, herra Pippuri sanoi rouvan tavoittaessa hänet.
- Oletpa sinä aikaisin lähtenyt liikkeelle, kello on hädin tuskin kahdeksan, rouva naurahti.
- Aikaisin? Herra Pippuri katsoi rouvaa ihmeissään. Miten niin?
- No, lähtöhän on vasta yhdeksältä, etkö muista? Sitä siirrettiin yleisön pyynnöstä.

Nyt herra Pippuri muisti. Hän oli jopa kirjoittanut uuden lähtöajan lapulle, kiinnittänyt lapun jääkaapin oveen –ja silti unohtanut. 

Herra Pippurille tuli hyvä olo. Häntä ei ollutkaan jätetty porukasta. Hän ei ollutkaan myöhästynyt. Hän pääsisi mukaan retkelle. Ja vieläpä hyvässä seurassa.

- Muuten…Aika veikeä kravatti sinulla, tälläkin kertaa, rohkea valinta, rouva hymähti tarttuessaan tiukasti herra Pippurin käsivarteen.





2. Herra Pippuri keräilymessuilla.

Herra Pippuria katseli peilistä edustavan näköinen herrasmies. Harmaat hiukset oli siististi kammattu ja jakaus keskellä päätä oli kuin viivoittimella vedetty. Kaulaansa hän oli valikoinut 98 kravatin kokoelmastaan sovinnaisen, harmaansävyisen yksilön. Tänään ei haluttu hätkähdyttää kansaa melodiaa soittavalla tai välkkyviä valoja tuikkivalla solmiolla. Hän oli nimittäin lähdössä arvokkuutta vaativaan tapahtumaan: keräilymessuille.

Herätyskello pirisi kukonlaulun aikaan. Hänen tuli olla paikalla ensimmäisten joukossa, silloin valikoimat olisivat laajimmillaan. Hän toivoi ja uskoi löytävänsä kokoelmiinsa sieltä puuttuvia esineitä. Kenties joku myy joulukortteja. Solmioita mahtuu kokoelmaan vielä toinen mokoma. On mukava tavata myös keräilijäkollegoja.

Pippurin saapuessa paikalle myynti oli jo täydessä vauhdissa. Ihmiset parveilivat pöytien ympärillä. Hiukan huolestuneena herra ryhtyi tutkimaan myyntikojuja.
- Toivottavasti en myöhästynyt.
Oi, miten upeita kristallilaseja! Tuossapa verraton valikoima veikeitä munakuppeja. Kortteja ei kuitenkaan tullut vastaan, vaikka pian Pippuri oli tarkistanut jo kymmenkunta kojua. Yksi kokonainen myyntirivi oli kuitenkin vielä tarkistamatta.

Ja halleluja, siinä se oli! Herra Pippurin silmiin pisti keskimmäisellä pöydällä lepäävä kultainen joulukortti. Väenpaljouden takaa ei näkynyt, oliko kuvassa koko pyhä perhe vai vain Maria ja Jeesus. Asiasta ei silti voinut erehtyä. Kyseessä oli harvinaislaatuisen upea kortti. Se näytti hohtavan taivallista valoa arkisen tavaran keskellä.
Pakahduttava tunne löi kuin sähköisku otsatukasta pikkuvarpaaseen saakka. Herra Pippurille tuli yhtä aikaa hiki ja kylmät väreet. Sydän paukutti rinnassa, sielu irtosi ruumiista – hän oli varma että kuuli enkelten laulua.

Toivuttuaan shokista hän alkoi tunkea kyynärpäätaktiikalla kohti keskipöytää. Tungos oli postimerkkikojun kohdalla kova ja herra Pippuri sai tehdä hartiavoimin töitä.
Kun hän vihdoin pääsi korttia myyneen pöydän ääreen, kortti oli poissa, kadonnut, hävinnyt jäljettömiin. Hädissään herra Pippuri pyöri ja penkoi, kunnes äkkäsi kortin erään sivummalla seisovan rouvan kädessä. Rouva tuijotti korttia haltioituneena, hymy huulillaan.

Herra Pippurin katse tummui. Hän asteli rouvan luo.
- Anteeksi. Teillä taitaa olla minun korttini kädessänne.
Rouva ei irrottanut katsettaan silmähivelevän kauniista kuvasta.
- Mitä te sanoitte?
- Olkaa hyvä ja antakaa minulle se kortti.
Nyt rouva nosti silmänsä ja hymyili ystävällisesti herra Pippurille.
- Minä ostin tämän juuri. Tämä on minun.

Pettymyksen tsunami hyökyi Pippurin päälle. Elämä vilahti hänen silmiensä edessä filminauhana. Häntä pyörrytti ja korvissa kohisi. Hän horjahti hiukan.

- Voitteko hyvin? Näytätte kalpealta.
Rouva näytti huolestuneelta. Hän astui lähemmäksi nähdäkseen, tarvitsiko herra kenties apua.

Silloin herra Pippurilta sumeni hetkellisesti järjen valo. Äkkinäisellä liikkeellä hän nappasi kortin rouvan kädestä ja puski itsensä väkijoukon läpi ulko-ovea kohti. Hän juoksi ulos ovesta pantterin lailla eikä pysähtynyt kuin vasta kulman takana. Huohottaen hän kohotti kortin silmiensä eteen. Miten ihana se olikaan! Maria ja Joosef rauhaa huokuvin ilmein, suloinen karitsa ja Jeesus-lapsi hymyili suoraan herra Pippurille. Herra nojasi seinään autuas ilme kasvoillaan ja ihaili kuvaa. 

Mutta kun hän tarkkaan katsoi, oliko Jeesus-lapsen ilmeessä sittenkin moitetta? Hymyn takana oli paheksuntaa herra Pippurin rikollista käytöstä kohtaan. Herra tunsi pistoksen sydämessään ja häpeän puna levisi joka sopukkaan. Kuinka hän saattoi olla tällainen roisto.

Herra Pippuri palasi sisään ja alkoi etsiä väkijoukon seasta rouvaa, jonka hän oli äsken armottomasti ryöstänyt. Toivottavasti rouva ei ollut ehtinyt hälyttää virkavaltaa paikalle. Tuomiota näpistyksestä herra viimeksi kaipaisi. Hänen maineensa oli tähän saakka ollut tahraton.

Kuinka ollakaan, rouva istuskeli kahvilan puolella berliininmunkki ja iso kuppi kahvia edessään. Hän näytti toipuneen ryöstöstä hyvin. Herra Pippuri kokosi rohkeutensa ja käveli rouvan pöytään.
- Hyvä rouva. Tuhannesti anteeksi. Tämä kuuluu teille?

Herra Pippuri ojensi kortin rouvalle. Hän oli kääntymäisillään pois, kun rouva huikkasikin:
- Istukaa alas, olkaa hyvä ja ottakaa kupponen kahvia seurakseni.

Yllättyneenä kutsusta Pippuri istahti pöytään. Rouva näytti ystävälliseltä, kenties hieman huvittuneelta. Herra Pippuri katsoi parhaaksi selittää huonoa käytöstään. Hän kertoi kokoelmastaan ja miten kaunis kortti oli saanut hänet valtaansa. Rouva ymmärsi tämän mainiosti, koska harrasti itsekin keräilyä. He hakivat toisetkin kupit kahvia ja keskustelivat lisää.
Heillä näytti olevan niin paljon yhteistä, että herra Pippuri rohkeni ehdottaa tapaamista myös ensi viikolla. Ja tähän rouva suostui ilomielin.

1. Joulukortit postiin, Herra Pippuri

Herra Pippuri käänsi seinäkalenteristaan esiin joulukuun. Ensimmäinen päivä oli ympyröity paksulla, punaisella tussilla. Herra Pippurin jouluvalmistelut alkaisivat tänään joulukorttien kirjoittamisella. Mukava hyrinä herra Pippurin sisällä kertoi, että kyseessä oli mieluinen tehtävä. 
Pippurilla oli joulukortteja varastossa iso pahvilaatikollinen, muutamat lapsuudesta saakka säilyneet. Osa oli ostettu vuosia sitten, joulumarkkinoilta, kevätalennusmyynnistä, taidenäyttelyistä tai jopa ulkomailta. Hän hankki joulukortteja matkoilta, kirpputorilta ja antikvariaateista. Toki hän osti kortteja myös kaupasta, nytkin hän oli varautunut sesonkiin ostamalla 50 uutta erilaista joulukorttia. Ihan  siltä varalta, jos laatikon kokoelmasta ei löytyisikään sopivaa jollekin henkilölle.

Herra Pippuri otti laatikostaan kortin. Kuvassa oli tuhti joulupukki ja kolme tonttua, korttiin oli kirjoitettu kultaisin kirjaimin Merry Christmas!
- Tämän ostin Kanariansaarilta viettäessäni siellä kuusikymmenpäivääni. Olipa se mukava reissu, tätä en lähetä kenellekään.

Hän tunki kätensä laatikon uumeniin ja arpoi seuraavan kortin. Jeesus-lapsi seimessä, Maria ja Joosef. Kimalteet olivat kuluneet melkein kokonaan pois, mutta herkkä kuva sai kyyneleen pusertumaan herra Pippurin silmäkulmasta.
- Tämän kortin äitini antoi minulle ollessani vasta viisivuotias. En missään nimessä luovu tästä!

Seuraavana sormiin osui kortti, jossa oli musta pääkallo tonttulakki päässään. Onpa kammottava, herra Pippuri ajatteli ja muisti oudon nuoren taiteilijan, joka myi joulukortteja Tukholman Vanhassa kaupungissa katukivetyksellä istuen.
- Mikä lie ollut huumehörhö, eihän tätä voi lähettää pahimmalle vihamiehelleenkään.

Kaksiosainen kortti Pippurin käsissä alkoi soittaa ”kulkuset, kulkuset” –sävelmää, kun hän avasi sen. Tämän kortin hän oli aikonut lähettää viime vuonna veljelleen Artolle, mutta olikin sitten tullut toisiin aatoksiin.
- Ei se Arto ole oikeastaan koskaan ollut musiikkimiehiä.
Niin kortti oli jäänyt Pippurin laatikkoon.

Herra Pippuri nosteli laatikosta kortin toisensa jälkeen ja hylkäsi ne kaikki, minkä mistäkin syystä. Lopulta laatikko oli tyhjä ja sadat joulukortit lepäsivät herra Pippurin sylissä.
Herra Pippuri huokasi syvään ja otti käteensä kaupasta ostamansa joulukorttinipun. Näistä saan lähetettyä joulutervehdykset ystävilleni, hän tuumasi ja käänsi päällimmäisen kuvan esiin.
- Onpa siinä veikeä poro! Lieneekö peräti Petteri Punakuono? Ja mikäs se siinä? Ihastuttava jouluenkeli laulaa pikku suu ammollaan jotain joululaulua. Tuossapa kaunis jouluasetelma kynttilöistä, tällaista korttia minulla ei olekaan, eikä tuota, eikä tuotakaan.
Pian kaikki viisikymmentä korttia olivat samassa kasassa edellisten kanssa.  Mikäs nyt eteen? Herra Pippuri ei saattanut luopua yhdestäkään joulukortista. 

Herra Pippurin oli nyt tunnustettava tosiasiat. Näin kävi joka joulu. Oikeastaan myös hänen tuttavansa tiesivät jo asioiden laidan ja mielenkiinnolla odottivat laatikkoon tipahtavaa Pippurin joulutervehdystä. Sillä joulutervehdyksen herra Pippuri lähetti aina, niin tänäkin jouluna. 

Hän teki vielä yhden reissun kirjakauppaan ja osti kaksikymmentä korttia. Ja nyt kirjoittaminen alkoikin sujua: Toivasille lähti kissakortti, Paakkasille korskea ori, Ritvalle ruusuonnittelut, Teuvolle talvinen maisema. Kääntöpuolelle herra Pippuri kirjoitti hyvän joulun toivotukset:
Iloista joulua ja onnekasta keräilyvuotta kaikille!