keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

15. Kummisetä herra Pippuri


Herra Pippuri on onnellinen mies. Varsinkin viime vuodet olivat olleet hänen onnellisimpiaan, kiitos ihanan rouvan, jonka kanssa hän sai viettää aikaansa ja jakaa elämänsä. Koskaan ennen hän ei ollut saanut nauttia elämästä tällä tavalla kuin nyt. Elämästä ei puuttunut mitään. Vai puuttuiko?

Herra Pippurilla ei ollut lapsia. Elämänkumppania ei löytynyt nuoruusvuosina. Hän ei koskaan solminut avioliittoa. Herra Pippurin pienessä suvussa lapsia oli kovin vähän ja hekin olivat kasvaneet jo melkein aikuisiksi. 

Olisiko Herra Pippurista edes ollut isäksi? Rauhaa ja järjestystä rakastava mies olisi varmaan hermostunut metelöiviin lapsiin kodissaan. Entä jos pienokaiset olisivat koskeneet hänen postimerkkikokoelmaansa? Tai tarttuneet tahmaisilla käsillään hänen korvaamattomiin kravatteihinsa? Oi, sitä mahdollisuutta Herra Pippuri ei halunnut edes kuvitella.

Nyt Herra Pippuri kuitenkin oli keksinyt ratkaisun, joka olisi hyvä sekä hänelle itselleen että lapselle. Hän aikoi ottaa kummilapsen kehitysmaasta. Vaivaisella parillakymmenellä eurolla kuukaudessa hän antaisi lapselle kenties mahdollisuuden tulevaisuuteen, opiskeluun, työhön ja oman perheen perustamiseen aikanaan. Siihen hänellä totisesti oli varaa. Jos tiukka paikka tulee, hän jättäisi parit kakkukahvit lähikahvilassa väliin ja tyytyisi kahvihetkeen kotona. Rouva ei ainakaan pane pahakseen, sen Herra Pippuri tiesi.

Tarkkana miehenä hän oli tutustunut eri avustusjärjestöihin huolella ja löytänyt itselleen sopivan vaihtoehdon. Hän oli saanut järjestöltä kirjeen, jossa oli tietopaketti lapsen kotimaasta, kulttuurista, elämästä ja tulevaisuudesta.

Kirjeessä oli myös valokuva. Sitä Herra Pippuri piti nyt kädessään. Kuvassa oli pieni mustahiuksinen tyttö, jolla oli punapilkkuinen mekko yllään. Kauniit, tummat silmät katsoivat Herra Pippuria luottavaisina ja iloisina. Leveästi hymyilevästä suusta puuttui hampaita, tyttö oli vasta 6 - vuotias.

- Maailman suloisin tyttö, ajatteli Herra Pippuri tunteikkaana ja oli haljeta ylpeydestä, että oli saanut kummilapsekseen tämän ihanan ihmisenalun. Tyttö oli epäilemättä myös lahjakas ja ahkera.

Herra Pippuri laittoi kuvan varoen kultaisiin kehyksiin ja asetteli sen parhaalle paikalle piirongin päälle. Sitten hän haki kirjepaperia ja kynän. Lähes tunnekuohun vallassa hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä kirjettään omalle, ikiomalle kummitytölleen.









14. Joulun hyvä työ


Herra Pippuri istui jäykkänä rokokoo –sohvallaan, kasvot yhtä valkoisina, kuin ulkona hiljalleen leijuvat lumihiutaleet. Häntä heikotti ja vapisutti. Yhtä paljon häntä oli jännittänyt viimeksi kansakoulun kolmannella, kun hän piti esitelmän postimerkkien keräilystä. 

Herra Pippurilla oli yhtä aikaa kylmä ja kuuma. Karvareunainen tonttuhattu hiosti päänahkaa, jalanpohjat suorastaan kiehuivat huopatossujen sisällä ja kainaloista valui hiki. Kohta märkä läntti varmaan jo näkyisi punaisen nutun alta. Herra Pippuri otti toisen nahkarukkasen pois kädestään ja pyyhkäisi hikihelmiä otsaltaan. Kuinka kauan tätä kärsimystä vielä kestäisi?

Kaappikello kävi verkalleen, herra Pippurista tuntui, että jokainen lyönti iski kuin vasara hänen päähänsä.
- Onko se ennenkin käynyt noin kovaäänisesti, tuumi herra Pippuri harmissaan ja tuijotti kelloa tuimasti.
Vääjäämättä viisarit lähestyivät sitä aikaa, jolloin ovikellon säälimätön pirahdus kertoisi, että nyt olisi aika. Aika tehdä se, minkä hän heikkona hetkenään oli mennyt lupaamaan.

Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi…. Ei kuulunut ovikellon ääntä. Herra Pippurin valtasi suuri helpotus. Ehkä hän pelastuisi, ehkä hänen ei tarvitsekaan tehdä tätä, jospa sittenkin joku muu…?
PRR! Ovikello rämähti kerran ja herra Pippuri melkein tipahti sohvaltaan. Hän nousi vapisevin jaloin ja avasi oven.

- Hyvää joulua!
Ovella seisoi herra Pippurin rakas ystävä, Pippurille hyvin läheiseksi käynyt Rouva. Rouva näytti iloiselta ja hyvin kauniilta. Herra Pippurin olo parani hiukan.
- No niin, oletko valmiina? Lapset odottelevat jo malttamattomina lahjojaan, mennäänkö? Rouva tarttui herra Pippuria käsivarresta. – Ei kai sinua jännitä?
- No ei tietenkään, sanoi herra Pippuri.

Eteisen nurkasta hän nappasi mukaan suuren lahjasäkin ja ulos astuessaan hän alkoi lauleskella möreällä äänellä ”Joulupukki, joulupukki, valkoparta…”







13. Tanssii herra Pippurin kanssa


Herra Pippuri piteli kädessään juuri äsken postiluukusta tipahtanutta esitettä. Se oli värikäs ja tuoksui tuoreelle painomusteelle. Herra Pippuri nuuhkaisi sitä varovasti. Mikään ei voittanut uuden painotuotteen tuoksua. Varsinkin kirjat tuoksuivat ihanalle, mutta herra ei ylenkatsonut edes ruokakaupan vaatimatonta mainosta.

Tämä esite herätti herra Pippurin mielenkiinnon kuitenkin muista syistä kuin hajunsa perusteella. Pieni kirjanen nimittäin sisälsi tietoa syksyn harrastusmahdollisuuksista. Se oli kaupungin Kansalaisopiston ohjelma. Herralla oli kiikarissa eräs tietty kurssi. Ajatus oli itänyt mielessä jo vuosikausia. Nuorena miehenalkuna herra oli asiasta haaveillut, mutta opiskelu, työ ja ennen kaikkea kohtuuton itsekritiikki olivat estäneet häntä aloittamasta. 

Nyt, kypsässä iässä herra Pippuri oli kuitenkin eri maata. Hän oli rohkea ja ennakkoluuloton, kokeilunhaluinen ja melkeinpä villi. Tästä uudesta, nautittavasta elämästään herra Pippuri sai kiittää tuttavarouvaa, rouvaa, johon tutustui keräilytapahtumassa pari vuotta sitten. Hänen avullaan herra oppi nauttimaan elämästä aivan uudella tavalla. Nyt hän uskaltaisi lähteä kokeilemaan uutta harrastustakin. He ilmoittautuisivat sinne rouvan kanssa yhdessä.

Uusi harrastus erosi paljon siitä mitä herra Pippuri oli tottunut tähän astisessa elämässään tekemään. Postimerkit ja keräily olivat vieneet vuosia hänen ajastaan, eikä hän aikonut hylätä niitä nytkään. Aikaa jäisi vielä keräilyllekin, vaikka uusi harrastus vieneekin viikosta tunteja. 

Herra Pippuri avasi ensimmäisen aukeaman. Ylhäällä luki suurella ”Tervetuloa!” Jännittyneenä hän tutki Kansalaisopiston esitteen sisällysluetteloa. Sormi kulki pitkin riviä, ylös, alas ja sivulle. Tuossa! Tuossa se oli, sivulla 37: Lavatanssin alkeet.
Herra Pippuri luki esittelyä innostuksen puna poskillaan. ”Tule oppimaan yleisimpien lavatanssien perusaskeleet, käännökset ja helpot kuviot. Tunneilla harjoiteltaviin perustansseihin kuuluvat mm. valssi, fox, tango, humppa, jenkka jne. Aikaisempaa osaamista ei edellytetä. Voit tulla kurssille parin kanssa tai yksin.”

Herra Pippurilla oli pari. Ihastuttava pari olikin, viehättävä nainen sekä ulkoa että sisältäpäin. Siitä tulisi aivan mahtavaa. Herra Pippuri näki sielunsa silmin, miten hän kiitää tanssilattialla kevyesti ja kauniisti, sulavasti kuin Jorma Uotinen konsanaan.

- Syksyn ja talven harjoiteltuamme olisimme rouvan kanssa ensi kesänä lavalla kuin lavalla lyömättömiä, hehkutti herra Pippuri ja otti kokeeksi pari askelta olohuoneen lattialla.
” Nyt valssi soi ja kahden oomme maailmassa…”
Herra Pippuri oli hyvin, hyvin onnellinen.

12. Kahvihammasta kolottaa


Herra Pippurilla oli treffit kaupungilla. Hänen tuttavansa, mukava rouva keräilypiireistä tulisi torin kulmalle tasan kello 12.00. He olivat sopineet menevänsä kahville. Kuppi kuumaa ja berliininmunkki olisi keskipäivän kohokohta.

Minuuttia vaille puolenpäivän herra Pippuri ylitti kadun ja tervehti lämpimästi hymyilevää rouvaa.
- Ja vakiopaikkaan? rouva ehdotti. - Siellä saa tuoreita munkkeja hyvää, vahvaa kahvia, kerman kanssa. Puhumattakaan ystävällisestä palvelusta.
Herra Pippuri oli samaa mieltä.

Kulman takana heitä odotti kuitenkin ikävä yllätys. Kahvilan koristeellisen puuoven ikkunassa oli lappu, jossa sanottiin: ”Suljettu remontin takia.”
- Voi hyvänen aika sentään, mitäs me nyt tehdään, surkutteli rouva.
- Eikö parin kilometrin päähän avattu uusi, komea liikennemyymälä, mennään sinne, herra Pippuri ehdotti. - Tulee samalla reippailtua.
Rouva suostui ja he lähtivät kävelemään kohti huoltoasemaa. Aurinko paistoi ja ilmassa oli jo kevään tuntua.

Huoltoaseman erotti jo kaukaa. Suuren laitoksen pihalla oli vilinää. Rekat ja henkilöautot kaasuttelivat niin, että rouvaa melkein pelotti. Herra Pippuri ohjasi rouvan turvallisesti sisätiloihin ja he suunnistivat sinne, missä olettivat kahvilan olevan.

He pysähtyivät ymmällään valtavan hallin ovelle. Ihmisiä viiletti edestakaisin, kuin missäkin hollituvassa, eikä rauhasta ollut tietoakaan.

- Katso, tuossa lukee ”Aloita tästä”, rouva huomasi.
He seisoivat tiskin päässä neuvottomina. Herra Pippuri löysi tiskin alta tarjottimia ja otti sellaisen. Hän etsi kahvikuppeja hyllystä, mutta näki vain suuria, kömpelöitä mukeja. Eihän sellaisesta voinut nauttia hyvää kahvia. Ja missä se kahvi oli? Missään ei näkynyt kahvipannua. Jokin kummallinen teräsrakennelma oli pitkän tiskin keskivaiheilla. Siinä oli kymmeniä nappuloita. Espresso, cafe latte, cappuccino… Yhtään suomen sanaa ei herra Pippuri löytänyt. 

Herra Pippuri olisi tässä vaiheessa jo kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt kotiin, ellei rouva olisi ollut hänen seurassaan. Niinpä herra nieli ylpeytensä ja marssi toiseeen päähän tiskiä. Ystävällisesti hän tervehti kassalla odottavaa nuorta tyttöä ja kysyi: - Saisimmeko kaksi kahvia ja kaksi berliininmunkkia, kiitos.
Tyttö katsoi herra Pippuria yllättyneenä, hymyili sitten ja vastasi: - Tottakai! Käykää istumaan, minä tuon ne kohta. Tuleeko kermaa ja sokeria?

Herra Pippuri ja rouva nauttivat tällä kertaa kahvinsa suuresta mukista, kiljuvien lasten ja hälisevien matkamiesten keskellä. Mutta berliininmunkki oli maukasta ja kahvikin kuumaa. Eikä palvelussakaan ollut moittimista.
Tärkeintä kahvihetkessä sekä herra Pippurin että rouvan mielestä oli kuitenkin aina kahvitteluseura.





11. Pipareita, herra Pippuri


Herra Pippuri avasi jääkaapin oven ja otti sieltä esiin kuhmuisen emalikattilan, jonka kyljet oli koristeltu iloisilla joulutontuilla. Herra Pippuri oli löytänyt kattilan viisi vuotta sitten joulun alla eräältä kirpputorilta. Hän oli oitis ihastunut siihen ja vihkinyt kattilan piparitaikinakäyttöön.

Herra Pippuri oli jo eilen valmistanut taikinan. Sen tuoksu kutitteli nenää ja toi mieleen lapsuuden joulut. Hän koversi taikinasta möhkäleen ja työnsi suuhunsa.
- Mmmm… Tässä on joulun maku!

Joka joulu herra Pippurilla oli tapana valmistaa iso satsi piparitaikinaa. Hän teki sen itse, salaisen, isomummulta perimänsä reseptin mukaan. Se oli erinomaisen hyvää. Herra Pippurin tuttavat ja ystävät tunsivat taikinan maineen. Joulun alla herra Pippurin ovella riittikin vilskettä. Vieraille tarjottiin, ei suinkaan glögiä ja joulutorttua, vaan kaikki saivat annoksen herra Pippurin maukasta taikinaa.

Tänä jouluna herra Pippuri kuitenkin oli päättänyt tavoistaan poiketen leipoa pipareita, peräti paistaa uunissa ja koristella. Tosin vain yhden, erikoistarkoitukseen, erikoispiparin, erikoishenkilölle. Tätä tarkoitusta varten hän oli ostanut kaupasta tarkoitukseen sopivan piparimuotin.

Herra Pippuri lohkaisi nyrkin kokoisen palan taikinaa, asetti sen pöydälle ja alkoi kaulia. Levystä tuli tasainen ja sileä, herra oli tarkka mies.

Seuraavaksi herra Pippuri otti käteensä muotin. Hetken hän aprikoi ja pieni epäilys hiipi hänen mieleensä. ”Onkohan tämä sopivaa, olenko liian julkea, uskallanko…?” Päättäväisesti hän kuitenkin painoi kuvion taikinaan, nosti piparin uunipellille ja paistoi kauniin kullanruskeaksi.

Piparin jäähdyttyä herra Pippuri taiteili sokerikuorrutuksella pintaan joulun toivotukset ja muutaman kiehkuran. Punaiset nonparellit reunassa antoivat mukavan joulun värin piparille. Kun kuorrutus oli kuivunut, herra Pippuri kääri piparin sellofaaniin. Ympärille hän kietoi vielä punaisen rusetin. Valmis!

Ja kuin tilauksesta ovikello soi. Herra Pippurin posket punehtuivat. Hän piilotti leipomansa piparin selkänsä taakse ja meni ovelle. Hän henkäisi syvään ja avasi oven. 

- Hyvää joulua, ovella hymyili iloisesti hänen tuttavansa, mukava rouva, joka näytti herra Pippurin mielestä ihastuttavalta ruusunpunaisessa kaulahuivissaan.

Sanaakaan sanomatta Herra Pippuri ojensi piparin selkänsä takaa ja rouva otti sen hämmästyneenä käteensä.
- Voi kiitos, sanoi rouva liikuttuneena, otti askeleen eteenpäin ja halasi herra Pippuria lujasti.

Herra Pippurille tuli hyvä mieli. Hänellä oli ystävä, jonka kanssa jakaa joulun tunnelma.
He keittivät kahvit ja söivät yhdessä herra Pippurin rouvalle leipoman suuren ja ihanan sydänpiparin.




10. Herra Pippuri lähtee puutarhajuhliin


- Ja vielä kravatti kaulaan… Noin!

Peilin edessä kuvaansa katseleva Herra Pippuri valmistautui juhlaan. Hänen rakas rouvaystävänsä oli kutsunut hänet viettämään kesäiltaa omakotitalonsa kauniille pihalle grillijuhliin. Paikalla olisi mukava joukko tuttavia ja keräilykollegoita. Luvassa olisi antoisa ilta hyvän ruuan ja keskustelujen parissa.

Herra Pippuri oli jo päivällä ollut auttamassa rouvaa järjestelyissä. He olivat laittaneet penkit ja pöydät paikoilleen, siivonneet terassin ja haravoineet ruohikon. Grilli oli paikoillaan. Kaupasta he olivat hakeneet ruokatarvikkeita, herkkuja joka makuun.
Piha oli koristeltu kauniisti, mutta hillitysti. Rouvalla oli hyvä maku. Värikkäät kesäkukat toivat tunnelmaa alkukesän hentoon vehreyteen.

Yksi ongelma kuitenkin oli: mitä ihmettä herra Pippuri veisi rouvalle tuliaiseksi?
Juhlien luonne ei ollut sellainen, että mikään henkilökohtainen, kuten esimerkiksi koru, tulisi kysymykseen. Kukkia rouvalla oli omasta takaa, eikä herra Pippuri kukista olisi mitään ymmärtänytkään. Rihkamaan heistä kumpikaan ei koskisi. Ruokaa ja juomaa heillä oli yllin kyllin.

Joku puutarhaan liittyvä olisi kuitenkin hyvä, mutta kun herra Pippuri - parka oli auttamattoman kehno maanviljelykseen ja puutarhanhoitoon liittyvissä asioissa. Hän tuskin tunsi eroa kuokan ja kirveen välillä. Kukkapenkkiin rouva ei päästänyt häntä lainkaan. Rikkaruohojen sijaan herra nyppisi suurella todennäköisyydellä pois kallisarvoiset perennat.

Mansikkamaalle herra Pippuri oli kuitenkin päässyt. He olivat istuttaneet mansikantaimia pihan aurinkoiselle puolelle viisi pitkää riviä ja sen työn herra oli hallinnut hyvin.
Herra Pippuri myhäili. Muutaman viikon päästä maistelisimme makoisia mansikoita rouvan pihakeinussa linnunlaulua kuunnellen…

 - Heureka! Nyt sen keksin.
Herra säntäsi kaapille, kaivoi esiin kravattikokoelmansa ja alkoi pöyhiä kravatteja vimmatusti. Pinon pohjalta herra viimein löysi etsimänsä.
Herra Pippuri piteli kädessään varmaan maailman erikoisinta kravattia. Kankaassa oli edustettuna kaikki sateenkaaren värit. Se kimalteli ja välkähteli, kun sitä käänteli eri suuntiin. Reunoille oli ommeltu paljetteja, jotka suorastaan häikäisivät auringon osuessa niihin. Mutta kaiken kruunasi musiikki: kun kravatin keskeltä painoi, alkoi kravatti vinguttaa jotain outoa itämaista musiikkia, jonka nosti ihokarvat ja tukan pystyyn.
- Kerta kaikkiaan sopiva linnunpelätti!
Herra Pippuri paketoi kravatin kauniiseen lahjapaperiin. Sitten hän lähti iloisin mielin viettämään ihanaa kesäiltaa.

9. Herra Pippuri ja Rooman sopimus

Herra Pippuri lopetteli päivällistään hienossa ravintolassa. Päivä oli mennyt keräilytapahtumassa ja hän oli päättänyt palkita itsensä raskaan päivän jälkeen hyvällä aterialla. Hän kutsui tarjoilijaa.
- Lasku, kiitos. Ja terveiset kokille, ruoka oli erinomaista!
Tarjoilija hymyili ja vei astiat pois pöydästä. Herra Pippuri sulatteli muhkeaa annosta. 

Kohta tarjoilija palasi. Hän jätti herra Pippurin eteen pienen lautasen, siinä oli lasku ja suklaakonvehti. Herra Pippuri otti lautasen käteensä ja käänsi sen ympäri.
- Ei ole arabiaa, vaikka hiukan muistuttaakin Ruska -sarjaa.

Herra Pippuri kaivoi silmälasit povitaskustaan. Laskun summa oli 22 euroa. Kohtuullinen hinta näin upeasta ateriasta, ajatteli herra ja avasi lompsansa.
- Kas, unohdin käydä pankkiautomaatilla, harmitteli herra Pippuri, mutta löysi kuin löysikin 20 euron setelin kukkarostaan. Pikkurahapussissa helisi kolikoita. Herra Pippuri kaatoi pikkurahat kämmeneensä. Niistä kertyi tarvittava summa ja tippiäkin voisi jättää vähäsen.

Juuri kun herra Pippuri oli laittamassa rahat lautaselle, hänen silmänsä revähtivät ammolleen. Hän nosti 2 euron kolikon silmiensä eteen, käänsi sen ja huudahti ääneen:
- Erikoiseuro! Rooman sopimus 50 vuotta!

Erittäin hyvä yksilö, kiiltävä ja hyväkuntoinen. Herra Pippuri käänteli rahaa kädessään. Tätä hän ei voisi antaa tarjoilijalle, hän tarvitsi sitä itse. Ongelmana oli kuitenkin se, että ilman kolikkoa, hän ei pystyisi maksamaan laskuaan. Nolo juttu.

Herra Pippuri mietti vaihtoehtoja. Juoksenko ulos päätä pahkaa ja jätän pöydälle ne rahat, mitä minulla on? Menisinkö muka vessaan ja sieltä vaivihkaa pihalle? Jäänkö tiskaamaan? Väittäisinkö, että keitossani oli kärpänen, jolloin saan ruuan ilmaiseksi?

Herra Pippuri huomasi, että tarjoilija katseli häntä, kohta hän varmaan tulisi hakemaan rahat. Ja juuri silloin tarjoilija lähtikin kävelemään hänen pöytäänsä kohti.

Herra Pippuri nousi äkisti ylös. Lähestyvän tarjoilijan ilme oli hämmentynyt, mitä nyt? Yhtä äkkiä, kuin oli noussut, Pippuri istui takaisin alas.

- Kävisikö mitenkään niin, että käväisen pankkiautomaatilla hakemassa lisää käteistä? Herra Pippuri huoahti tarjoilijan tullessa. - Minulla on vain 21,85 kukkarossani.
Tarjoilija otti rahat lautaselta, laski ne, nyökkäsi ja hymyili.
Herra Pippuri tulkitsi sen myöntymisen merkiksi ja syöksyi ulos. Hän juoksi kulman taakse, otti rahaa ja kiirehti takaisin ravintolaan. Hän työnsi setelin tarjoilijalle, joka otti rahan, löi kassaan ja antoi vaihtorahat.

Ennen lähtöään Herra Pippuri antoi tarjoilijalle vielä ruhtinaallisen juomarahan ja toivotti hyvää illan jatkoa, Rooman sopimus -kolikkonsa visusti taskussaan.