15. Kummisetä herra Pippuri

Herra Pippuri on onnellinen mies. Varsinkin viime vuodet olivat olleet hänen onnellisimpiaan, kiitos ihanan rouvan, jonka kanssa hän sai viettää aikaansa ja jakaa elämänsä. Koskaan ennen hän ei ollut saanut nauttia elämästä tällä tavalla kuin nyt. Elämästä ei puuttunut mitään. Vai puuttuiko?

Herra Pippurilla ei ollut lapsia. Elämänkumppania ei löytynyt nuoruusvuosina. Hän ei koskaan solminut avioliittoa. Herra Pippurin pienessä suvussa lapsia oli kovin vähän ja hekin olivat kasvaneet jo melkein aikuisiksi. 

Olisiko Herra Pippurista edes ollut isäksi? Rauhaa ja järjestystä rakastava mies olisi varmaan hermostunut metelöiviin lapsiin kodissaan. Entä jos pienokaiset olisivat koskeneet hänen postimerkkikokoelmaansa? Tai tarttuneet tahmaisilla käsillään hänen korvaamattomiin kravatteihinsa? Oi, sitä mahdollisuutta Herra Pippuri ei halunnut edes kuvitella.

Nyt Herra Pippuri kuitenkin oli keksinyt ratkaisun, joka olisi hyvä sekä hänelle itselleen että lapselle. Hän aikoi ottaa kummilapsen kehitysmaasta. Vaivaisella parillakymmenellä eurolla kuukaudessa hän antaisi lapselle kenties mahdollisuuden tulevaisuuteen, opiskeluun, työhön ja oman perheen perustamiseen aikanaan. Siihen hänellä totisesti oli varaa. Jos tiukka paikka tulee, hän jättäisi parit kakkukahvit lähikahvilassa väliin ja tyytyisi kahvihetkeen kotona. Rouva ei ainakaan pane pahakseen, sen Herra Pippuri tiesi.

Tarkkana miehenä hän oli tutustunut eri avustusjärjestöihin huolella ja löytänyt itselleen sopivan vaihtoehdon. Hän oli saanut järjestöltä kirjeen, jossa oli tietopaketti lapsen kotimaasta, kulttuurista, elämästä ja tulevaisuudesta.

Kirjeessä oli myös valokuva. Sitä Herra Pippuri piti nyt kädessään. Kuvassa oli pieni mustahiuksinen tyttö, jolla oli punapilkkuinen mekko yllään. Kauniit, tummat silmät katsoivat Herra Pippuria luottavaisina ja iloisina. Leveästi hymyilevästä suusta puuttui hampaita, tyttö oli vasta 6 - vuotias.

- Maailman suloisin tyttö, ajatteli Herra Pippuri tunteikkaana ja oli haljeta ylpeydestä, että oli saanut kummilapsekseen tämän ihanan ihmisenalun. Tyttö oli epäilemättä myös lahjakas ja ahkera.

Herra Pippuri laittoi kuvan varoen kultaisiin kehyksiin ja asetteli sen parhaalle paikalle piirongin päälle. Sitten hän haki kirjepaperia ja kynän. Lähes tunnekuohun vallassa hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä kirjettään omalle, ikiomalle kummitytölleen.