14. Joulun hyvä työ

Herra Pippuri istui jäykkänä rokokoo –sohvallaan, kasvot yhtä valkoisina, kuin ulkona hiljalleen leijuvat lumihiutaleet. Häntä heikotti ja vapisutti. Yhtä paljon häntä oli jännittänyt viimeksi kansakoulun kolmannella, kun hän piti esitelmän postimerkkien keräilystä. 

Herra Pippurilla oli yhtä aikaa kylmä ja kuuma. Karvareunainen tonttuhattu hiosti päänahkaa, jalanpohjat suorastaan kiehuivat huopatossujen sisällä ja kainaloista valui hiki. Kohta märkä läntti varmaan jo näkyisi punaisen nutun alta. Herra Pippuri otti toisen nahkarukkasen pois kädestään ja pyyhkäisi hikihelmiä otsaltaan. Kuinka kauan tätä kärsimystä vielä kestäisi?

Kaappikello kävi verkalleen, herra Pippurista tuntui, että jokainen lyönti iski kuin vasara hänen päähänsä.
- Onko se ennenkin käynyt noin kovaäänisesti, tuumi herra Pippuri harmissaan ja tuijotti kelloa tuimasti.
Vääjäämättä viisarit lähestyivät sitä aikaa, jolloin ovikellon säälimätön pirahdus kertoisi, että nyt olisi aika. Aika tehdä se, minkä hän heikkona hetkenään oli mennyt lupaamaan.

Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi…. Ei kuulunut ovikellon ääntä. Herra Pippurin valtasi suuri helpotus. Ehkä hän pelastuisi, ehkä hänen ei tarvitsekaan tehdä tätä, jospa sittenkin joku muu…?
PRR! Ovikello rämähti kerran ja herra Pippuri melkein tipahti sohvaltaan. Hän nousi vapisevin jaloin ja avasi oven.

- Hyvää joulua!
Ovella seisoi herra Pippurin rakas ystävä, Pippurille hyvin läheiseksi käynyt Rouva. Rouva näytti iloiselta ja hyvin kauniilta. Herra Pippurin olo parani hiukan.
- No niin, oletko valmiina? Lapset odottelevat jo malttamattomina lahjojaan, mennäänkö? Rouva tarttui herra Pippuria käsivarresta. – Ei kai sinua jännitä?
- No ei tietenkään, sanoi herra Pippuri.

Eteisen nurkasta hän nappasi mukaan suuren lahjasäkin ja ulos astuessaan hän alkoi lauleskella möreällä äänellä ”Joulupukki, joulupukki, valkoparta…”