Herra Pippuria katseli peilistä edustavan näköinen herrasmies. Harmaat hiukset oli siististi kammattu ja jakaus keskellä päätä oli kuin viivoittimella vedetty. Kaulaansa hän oli valikoinut 98 kravatin kokoelmastaan sovinnaisen, harmaansävyisen yksilön. Tänään ei haluttu hätkähdyttää kansaa melodiaa soittavalla tai välkkyviä valoja tuikkivalla solmiolla. Hän oli nimittäin lähdössä arvokkuutta vaativaan tapahtumaan: keräilymessuille.
Herätyskello pirisi kukonlaulun aikaan. Hänen tuli olla paikalla ensimmäisten joukossa, silloin valikoimat olisivat laajimmillaan. Hän toivoi ja uskoi löytävänsä kokoelmiinsa sieltä puuttuvia esineitä. Kenties joku myy joulukortteja. Solmioita mahtuu kokoelmaan vielä toinen mokoma. On mukava tavata myös keräilijäkollegoja.
Pippurin saapuessa paikalle myynti oli jo täydessä vauhdissa. Ihmiset parveilivat pöytien ympärillä. Hiukan huolestuneena herra ryhtyi tutkimaan myyntikojuja.
- Toivottavasti en myöhästynyt.
Oi, miten upeita kristallilaseja! Tuossapa verraton valikoima veikeitä munakuppeja. Kortteja ei kuitenkaan tullut vastaan, vaikka pian Pippuri oli tarkistanut jo kymmenkunta kojua. Yksi kokonainen myyntirivi oli kuitenkin vielä tarkistamatta.
Ja halleluja, siinä se oli! Herra Pippurin silmiin pisti keskimmäisellä pöydällä lepäävä kultainen joulukortti. Väenpaljouden takaa ei näkynyt, oliko kuvassa koko pyhä perhe vai vain Maria ja Jeesus. Asiasta ei silti voinut erehtyä. Kyseessä oli harvinaislaatuisen upea kortti. Se näytti hohtavan taivallista valoa arkisen tavaran keskellä.
Pakahduttava tunne löi kuin sähköisku otsatukasta pikkuvarpaaseen saakka. Herra Pippurille tuli yhtä aikaa hiki ja kylmät väreet. Sydän paukutti rinnassa, sielu irtosi ruumiista – hän oli varma että kuuli enkelten laulua.
Toivuttuaan shokista hän alkoi tunkea kyynärpäätaktiikalla kohti keskipöytää. Tungos oli postimerkkikojun kohdalla kova ja herra Pippuri sai tehdä hartiavoimin töitä.
Kun hän vihdoin pääsi korttia myyneen pöydän ääreen, kortti oli poissa, kadonnut, hävinnyt jäljettömiin. Hädissään herra Pippuri pyöri ja penkoi, kunnes äkkäsi kortin erään sivummalla seisovan rouvan kädessä. Rouva tuijotti korttia haltioituneena, hymy huulillaan.
Herra Pippurin katse tummui. Hän asteli rouvan luo.
- Anteeksi. Teillä taitaa olla minun korttini kädessänne.
Rouva ei irrottanut katsettaan silmähivelevän kauniista kuvasta.
- Mitä te sanoitte?
- Olkaa hyvä ja antakaa minulle se kortti.
Nyt rouva nosti silmänsä ja hymyili ystävällisesti herra Pippurille.
- Minä ostin tämän juuri. Tämä on minun.
Pettymyksen tsunami hyökyi Pippurin päälle. Elämä vilahti hänen silmiensä edessä filminauhana. Häntä pyörrytti ja korvissa kohisi. Hän horjahti hiukan.
- Voitteko hyvin? Näytätte kalpealta.
Rouva näytti huolestuneelta. Hän astui lähemmäksi nähdäkseen, tarvitsiko herra kenties apua.
Silloin herra Pippurilta sumeni hetkellisesti järjen valo. Äkkinäisellä liikkeellä hän nappasi kortin rouvan kädestä ja puski itsensä väkijoukon läpi ulko-ovea kohti. Hän juoksi ulos ovesta pantterin lailla eikä pysähtynyt kuin vasta kulman takana. Huohottaen hän kohotti kortin silmiensä eteen. Miten ihana se olikaan! Maria ja Joosef rauhaa huokuvin ilmein, suloinen karitsa ja Jeesus-lapsi hymyili suoraan herra Pippurille. Herra nojasi seinään autuas ilme kasvoillaan ja ihaili kuvaa.
Mutta kun hän tarkkaan katsoi, oliko Jeesus-lapsen ilmeessä sittenkin moitetta? Hymyn takana oli paheksuntaa herra Pippurin rikollista käytöstä kohtaan. Herra tunsi pistoksen sydämessään ja häpeän puna levisi joka sopukkaan. Kuinka hän saattoi olla tällainen roisto.
Herra Pippuri palasi sisään ja alkoi etsiä väkijoukon seasta rouvaa, jonka hän oli äsken armottomasti ryöstänyt. Toivottavasti rouva ei ollut ehtinyt hälyttää virkavaltaa paikalle. Tuomiota näpistyksestä herra viimeksi kaipaisi. Hänen maineensa oli tähän saakka ollut tahraton.
Kuinka ollakaan, rouva istuskeli kahvilan puolella berliininmunkki ja iso kuppi kahvia edessään. Hän näytti toipuneen ryöstöstä hyvin. Herra Pippuri kokosi rohkeutensa ja käveli rouvan pöytään.
- Hyvä rouva. Tuhannesti anteeksi. Tämä kuuluu teille?
Herra Pippuri ojensi kortin rouvalle. Hän oli kääntymäisillään pois, kun rouva huikkasikin:
- Istukaa alas, olkaa hyvä ja ottakaa kupponen kahvia seurakseni.
Yllättyneenä kutsusta Pippuri istahti pöytään. Rouva näytti ystävälliseltä, kenties hieman huvittuneelta. Herra Pippuri katsoi parhaaksi selittää huonoa käytöstään. Hän kertoi kokoelmastaan ja miten kaunis kortti oli saanut hänet valtaansa. Rouva ymmärsi tämän mainiosti, koska harrasti itsekin keräilyä. He hakivat toisetkin kupit kahvia ja keskustelivat lisää.
Heillä näytti olevan niin paljon yhteistä, että herra Pippuri rohkeni ehdottaa tapaamista myös ensi viikolla. Ja tähän rouva suostui ilomielin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti